Edistyksellisen vasemmistodemarin on vaikeata sietää Lasse Lehtisen tapaa ilakoida niiden kustannuksella, jotka itsenäisen Suomen historiassa voidaan luokitella ns. noloiksi tapauksiksi. Kaikki ovat varmaan saaneet tarpeekseen Urho Kekkosen saatanalisoinnista. Tämän hovia Lehtisen tuore teos Läheltä piti ei unohda, vaan kertaa suomettumisen nurinkurisia ja kansakuntamme itsetuntoa tuhonneita tapahtumakulkuja.
Tässä historiaa Suomesta ja suomeksi liki 500 sivun verran totta ja tarinaa, kauheuksia ja hirtehishuumoria. Vuoden 1978 presidentinvaaleissa Urho Kekkosen valinta oli liki kaikille pakkopullaa, mutta Mauno Koiviston menestys valitsijamiehenä alkoi jo tuolloin enteillä, mitä tuleman piti.
Lehtisen vertauskuva kuitenkin ontuu, kun hän kuvailee Koiviston kansansuosion kasvua maanvyörymäksi. Eihän maanvyörymä käy mistään muusta kuin kuvauksena onnettomuudesta, jossa kaikki rakennettu romahtaa kuin mustaan aukkoon. Asiasta voisi kannella ”Aristoteleen kantapää” -radio-ohjelmaan fraasirikoksena.
Kun puolestaan Martti Ahtisaaresta alettiin todella tehdä myöhemmin tasavallan presidenttiä, sitä eivät Kalevi Sorsaa ajaneet Lassen puoluetoverit osanneet vakavasti havaita. Siihen sopii kyllä Lehtisen vertaus:
”Politiikan ammattilaiset puoluetoimistoissa ja toimituksissa eivät olleet intiaanien tapaan kuunnelleet korva maassa lähestyvän puhvelilauman kumua”. Villin lännen leffoissa junarosvojen korvat olivat kiinni ratakiskoissa.
Koivisto harhautti
Mauno Koivisto oli sodan käynyt ja tiesi, mistä kommunismi on tehty. Mutta niin ovela hän oli, ettei kenellekään valjennut hänen solmineen jo hyvissä ajoin luotettavia ja hiljaisia suhteita itään. Tuo kaikki aikana jolloin valtakunnan opportunistit julkisuutta hyväksi käyttäen kehuivat kotiryssillään – alkaen nuorista kokoomuslaisista aina ukkoihin, K-linjalaisista aina umpivasemmiston sosialistisia rauhankyyhkyläisiä myöten.
Kun Koivistolta tivattiin tämän idän suhteiden tasoa, hän vähätteli kontaktejaan. Sekös viehätti kansaa, joka ihmetteli porvareiden ja punaisten vuorineuvosten kiihdytystä vasemmalta ohi: olivat alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen (ml./kesk.) kannalla. Koivisto siis harhautti samalla, kun ilahdutti. Presidentin aiempi valitseminen idällä uhaten oli siis vähällä toteutua Karjalaisenkin kohdalla, mutta kansa päätti toisin.
Puhtaita papereita Koivisto Lehtiseltä ei saa, vaan muistuttaa presidentin sanelemista talouspolitiikan tunteettomista pakkoratkaisuista. Niitä voi pitää julmina, ja joihin kansakunta ei ole halunnut jälkikäteenkään osoittaa katumusta, anteeksipyynnöstä puhumattakaan.
”Sattumalta voittivat myös ne, jotka eivät olleet ehtineet ja ymmärtäneet ottaa ulkomailta velkaa, mihin pankit pakottivat… Lama kosketti eri tavoin likimain puoltatoista miljoonaa suomalaista, mukaan lukien omistajat, työntekijät ja perheenjäsenet. Arviolta kymmenen tuhatta itsemurhaa oli sidoksissa laman tapahtumiin.”
Keille kunnia kuuluisi?
Kun jälkiviisaus viritellään osin huumorin avulla, tuloksena on mukavaa luettavaa. Lehtinen ei kumarra, koska uskaltaa. Vanhat jäynät demareiden sisällä toimivat loistokkaasti. Vastoin kuin Paavo Lipponen (sd.) on muistellut, kirjoittaja korostaa 1970-luvun äärivasemmistolaista aikakautta toiseksi vaaran vuosikymmeneksi. Sen voi lukea esivallankumoukselliseksi vaiheeksemme.
Kokoomuksen Tuure Junnilaa hän kiittelee totuuden puhujaksi, joukkoon olisi voinut lisätä Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukan, Kauko Kareen, Kullervo Rainion ja monet muut. Heidät kaikki sysättiin ivailtavien lahkoon.
Viimeksi mainittu oli muuten se, joka suurenmoisena ETYK-vuonna 1975 paljasti ns. Pirkkalan monisteen: pikkulapsille tarkoitetun marxilaisen oppimateriaalin suoraan Petroskoista. ”Kokeilu” keskeytettiin. Mukana oli yhtenä toteuttajana presidentti Tarja Halosen aviopuoliso. Siinä Lehtisellä olisi ollut yhden lyhyen luvun paikka. Hurskas usko Venäjään syntyi siis jo ennen kuin Venäjä oli taas edes olemassa. Meripioneerit lauloivat:
”Minä olen pikkupioneeri ja vähäinen on vielä minun voimani,
mutta pienikin voi taistella rauhan puolesta kuin Lenin ja setä Ho-Chi-Minh”,
sanat Matti Rossi, jolle ministeri Stefan Wallin (r.) soi valtionpalkinnon (”kun ei tiennyt…”)
Kouluhallituksen tuolloinen pääjohtaja Erkki Aho (sd.) ei muista case Pirkkalasta vieläkään mitään. Ja silti hän antoi jo pari vuotta aiemmin kaikille Suomen kouluille tehtäväksi laatia viikon kestävän erityisohjelman Ystävyys-, Yhteistyö- ja Avunantosopimuksen 25-vuotisjuhlan kunniaksi.
”Läheltä piti” toimii sosialisti (?) Lehtisen eräänlaisena anteeksipyyntönä. Toki hulluja päätöksiä hän oli itsekin mukana hyväksymässä. Kaiken hupin ja hirtehisen lomassa olisi ollut suotavaa saada tietää Lehtisen itsensä toimista ja aatoksista juuri silloin, kun tilanne oli päällä. EEC:tä, Natoa ja lännettymistä olimme toki kaikki innolla kannattamassa – vai mitenkä se oikein menikään.
Lasse Lehtinen: Läheltä piti. Kansakunnan hurjat hetket. Otava 2025.
