Paavin valinta on yksi maailman vanhimmista hallitsijan valintaprosesseista. Kardinaalit muodostavat konklaavin, joka kokoustaa, kunnes sopu on syntynyt. Se, minkälaisia pelejä konklaavissa pelataan ennen kuin valinta on tehty, jää arvailujen varaan. Vasta valkoinen savu ilmoittaa kansalle päätöksen syntymisestä.
Euroopan unionin oma konklaavi toteutuu kerran viidessä vuodessa, kun Eurooppa-neuvosto kokoontuu eurovaalien jälkeen päättämään unionin johtohenkilöiden nimityspaketista: Eurooppa-neuvoston puheenjohtajasta, komission puheenjohtajasta ja ulkosuhteiden korkeasta edustajasta. Usein pakettiin koplataan Euroopan keskuspankin pääjohtaja ja parlamentin puhemies sekä komission keskeisiä salkkuja.
Kokoussalissa ovat läsnä vain EU:n valtiojohtajat, ilman matkapuhelimia. Ratkaisuissa pyritään käytännössä aina konsensukseen, vaikka muodollisesti määräenemmistökin riittäisi. Neuvottelut ovat todellinen kestävyyslaji: ratkaisut hahmottuvat usein vasta useiden neuvottelukierrosten jälkeen yön pikkutunteina.
Valinnoissa huomioitavia tekijöitä ovat etenkin isojen jäsenmaiden näkemykset, eurovaalin tulos, eli parlamentin poliittiset voimasuhteet, maantieteellinen edustavuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo. Tämän lisäksi valittavien henkilöiden pitäisi olla EU-myönteisiä, päteviä, kokeneita ja mieluusti kielitaitoisia.
Valintoja mutkistavat kärkiehdokkaat, Spitzenkandidatit, joita EU-parlamentin ryhmät asettavat ehdokkaiksi komission johtoon. Käytännössä heidän menestyksensä ehtona on kuitenkin oman maansa hallituksen tuki.
Viisi vuotta sitten isot veivät ja pienet vikisivät. Liittokansleri Angela Merkel ja presidentti Emmanuel Macron kävivät diplomaattisesti taidokkaan väsytystaistelun, jonka päätteeksi Saksa vei komission puheenjohtajuuden ja Ranska otti Euroopan keskuspankin. Pohjoinen ja itä jäivät nuolemaan näppejään, kun Eurooppa-neuvoston johtoon valittiin vielä ranskankielinen belgialainen ja korkeaksi edustajaksi espanjalainen.
Pohjoismaat ja Baltian maat ovat menestyneet Euroopan nimityspelissä surkeasti: emme ole saaneet kertaakaan yhtään varsinaisista johtotehtävistä. Jo tämä puoltaisi valintaa pohjoisen suunnasta.
Tätäkin tärkeämpänä tekijänä vaikuttaa, että Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on vienyt EU:n politiikan painopistettä kohti itää. Tämä on luonut Brysselissä odotuksia siitä, että se näkyisi tulevan kesän nimityksissä. Huhujen mukaan Puolan ulkoministeri Radosław Sikorski kärkkyy kaavailtua puolustuskomissaarin tehtävää.
Vahvoilla jatkoon komission johdossa on keskustaoikeiston kärkiehdokas Ursula von der Leyen. Hän on myös Saksan sosiaalidemokraattiselle liittokanslerille Olaf Scholzille todennäköisesti vahvin valttikortti.
Mutta mistäpä Suomelle ehdokas osaksi nimitysrulettia? Presidentti Sauli Niinistö, jonka johdolla valmistellaan parhaillaan raporttia Euroopan kriisivalmiudesta, voisi olla kovaa valuuttaa Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi. Tämä tehtävä vaikuttaisi kuitenkin olevan vahvasti sosiaalidemokraattien tähtäimessä. Veikkauspörssissä on esillä Pohjoismaista Tanskan pääministeri Mette Fredriksen ja Ruotsin entinen pääministeri Stefan Löfven. Asetelmaa kuvaavaa on, että heidän keskeiset haastajansa ovat Euroopan toiselta laidalta; Espanjan pääministeri Pedro Sanchez ja Portugalin entinen pääministeri António Costa.
Yhtälössä, jossa komissiota luotsaa oikeistolainen poliitikko, korkea edustaja on ollut sosialisti. Tämä ei kuitenkaan ole kiveen kirjoitettu sääntö. Siksi Viron pääministerillä Kaja Kallaksella, jonka puolue kuuluu europarlamentissa liberaaleihin, saattaisi olla realistinen mahdollisuus tulla valituksi korkeaksi edustajaksi.
EU:n konklaavissa on niin paljon muuttujia, että lopputuloksen ennustaminen on sumeaa logiikkaa. Suomen etu olisi kuitenkin, että joku unionin keskeisistä toimijoista tulisi Pohjolasta, jossa ymmärretään ajatteluamme ja turvallisuushuoliamme. Pienet jäsenmaat voivat menestyä nimityspelissä vain pitämällä rivinsä tiiviinä.
