Suomen julkista taloutta odottaa ensi vaalikaudella (2027-31) massiivinen sopeuttaminen.
Finanssipoliittisen parlamentaarisen työryhmän maaliskuun alussa julkaiseman raportin mukaan julkista taloutta on vahvistettava tulevalla vaalikaudella 8–11 miljardilla eurolla.
Verkkouutiset kysyi viideltä taloustieteilijältä ja ekonomistilta näkemyksiä tulevan vaalikauden julkisen talouden sopeutusurakasta. Tiedustelimme, onko sopeutustoimien mittaluokka riittävä ja selvitimme, mistä kohteista taloustieteilijät leikkaisivat, ja pitäisikö veroja korottaa tai valtion omaisuutta myydä.
Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä totesi helmikuun lopussa, että sopeutusurakasta on tulossa vaativa. Käytännössä kaikki sopeutus tulee tehdä joko menoja leikkaamalla tai veroja kiristämällä.
Suomen kansantalouden kokonaistuotanto on vuosien 2004-2024 välillä kasvanut keskimäärin noin 0,8 prosenttia vuodessa. Valtiovarainministeriön joulukuun talousennusteen mukaan Suomen talous kasvaa kuluvana vuonna 1,1 prosenttia ja ensi vuonna 1,7 prosenttia.
Seuraavassa taloustietelijät esittävät näkemyksensä.
Aki Kangasharju, Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja:
”Se, onko 8–11 miljardin euron sopeutustaso talouspoliittisesti oikea tavoite, riippuu suhdannetilanteesta sekä siitä, onko talous trendimäisessä kasvussa vai nollakasvussa. Vaikutukset ovat näissä tilanteissa erilaisia. Kokoluokka osoittaa, että lisäsopeutukselle on tarvetta. Todennäköisesti sopeutettavaa jää vielä ensi vaalikauden (2027-2031) jälkeisille hallituskausillekin.
Julkista taloutta on vahvistettava 8–11 miljardilla eurolla sääntöjen mukaan joko menoja leikkaamalla tai veroja kiristämällä, eli dynaamisia vaikutuksia ei saa olla mukana.
Kivuttomin leikkauskohde olisi indeksien jäädyttäminen tai indekseistä leikkaaminen, koska 70 prosenttia budjetin menojen lisäyksistä tulee indeksien kautta. Indeksien jäädyttämisellä saataisiin helposti kokoon miljardeja euroja. Osa indekseistä koskee eläkkeitä, eli eläkkeet pitää saada mukaan sopeutustalkoisiin, koska eläkemenot ovat nopeimmin kasvava menoerä.
Listaamattomien yhteisöjen verohuojennusta ei saa poistaa, mutta se kannattaa uudistaa. Sillä ei olisi talouskasvua hidastavia vaikutuksia, koska tutkimus osoittaa selvästi, että nykyinen järjestelmä ei suosi tuotannollisia investointeja, vaan se suosii minkä tahansa nettovarallisuuden kasvua, jolloin tuotannollisen tehtaan sijaan ostetaankin tauluja firman seinälle. Siinä mielessä sen uudistaminen on paikallaan.
Yritystuista löytyy varmasti leikattavaa. Hyvinvointialueiden ja kuntien palvelumenoista löytyisi myös säästömahdollisuuksia. Se vaatisi parempaa johtamista hyvinvointialueilla ja kunnissa. Terveydenhuollossa tarvitaan keskustelua palvelujen priorisoinnista, esimerkiksi kannattaako kaikkia kalliita syöpälääkkeitä määrätä, jos potilaan elinikä pitenee kahdella kuukaudella.
Taloustieteen kirjallisuus on veronkiristysten osalta varsin selkeä: ehdoton painopiste pitäisi olla menoleikkauksissa, koska sieltä tulee pysyvä velkaantumisen lasku. Yhteiskuntarauhan nimissä varmaan verojakin pitää kiristää, mutta ne pitäisi kohdentaa sellaisiin veroihin, jotka haittaavat vähiten talouskasvua.
Kiinteistöverolla olisi vähemmän kasvua haittaavia vaikutuksia kuin tuloverolla. Tietenkin haittaveroja, esimerkiksi ympäristöveroja, olisi mahdollista edelleen kiristää.
Ansiotulojen ylimpiä marginaaliveroja pitäisi edelleen alentaa. Lisäsi yhteisöveroa kannattaisi edelleen laskea kohti 15 prosenttia. Näiden avulla talouteen saadaan lisää dynamiikkaa.
Ekonomistien vanha konsensusnäkemys on ollut, että kaikki arvonlisäverot pitäisi olla samassa kannassa. Tuoreimman tutkimuskirjallisuuden mukaan en voi enää puoltaa yhden ja saman alv-kannan käyttöönottoa. Olemme käynnistämässä aiheesta tutkimushanketta, jonka tuloksista kerromme myöhemmin.
Valtion omaisuuden myynti osana sopeutustoimia olisi hölmöläisen hommaa. Mikäli omaisuutta myydään ja pidetään yllä kestämätöntä menorakennetta, se johtaa siihen, että kun rahat on käytetty, pitää taas myydä lisää. Kohta olisimme myyneet kaikki, ja rakenteet olisivat edelleen kestämättömiä.”
Vesa Kanniainen, Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori:
”Ensi vaalikauden 8–11 miljardin euron sopeutustarve on neljälle vuodelle jaettuna sopiva tavoite.
Suomen menoaste, eli julkisten menojen osuus suhteessa BKT:hen, on 59 prosenttia, kun virallinen veroaste on vain 42 prosenttia. Taloustieteilijä Milton Friedmanin mukaan oikea veroaste on tuo suurempi, menojen suhde BKT:hen, sillä erotus on julkista velkaa, joka on siirrettyä veroa. Johtopäätös on se, että julkisia menoja on leikattava. Pääpaino täytyy olla leikkauksissa eikä veronkorotuksia pidä tehdä.
Leikkauksia pitää tehdä suurista menokohteista. Näitä ovat muun muassa sosiaaliturva, opetustoimi, yritystuet sekä järjestöavustukset. Työeläkkeistä ei kannata leikata, koska niihin kohdistuvat verotulot putoaisivat. Takuueläkkeistä sen sijaan on leikattava. Esimerkiksi Työeläkevakuuttajat TELAn toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes on kiinnittänyt huomion takuueläkkeiden aiheuttamaan rasitukseen.
Maahanmuuton kustannuksia on leikattava. Tutkimusten mukaan maahanmuutto aiheuttaa nettokustannuksen julkiselle taloudelle. Esimerkiksi Suomessa menee tulkkipalveluihin 35 miljoonaa euroa vuodessa. Perheiden yhdistämisestä on luovuttava, koska se on rasitus julkiselle taloudelle. Pitkällä tähtäimellä pitäisi katsoa maahanmuuttoon liittyviä elinkaarivaikutuksia; kaikki maahanmuuttajat eläköityvät ja tarvitsevat hoivapalveluita myöhemmällä elinkaarellaan.
Suomen ei pitäisi enää ottaa ulkomaisia opiskelijoita ammattikouluihin tai ammattikorkeakouluihin. Niistä aiheutuu suuret kustannukset, ja opiskelijat voivat aikanaan muuttaa maasta pois. Jos mukana tulee perhettä tai sukua, niin jonkun ne pitää täällä elättää. Perheiden yhdistäminen on ollut raju kustannuslisä. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maahantulijat ovat ikävä kyllä ongelma. Euroopasta, Latinalaisesta Amerikasta ja Kaukoidästä peräisin olevien tulijoiden vaikutus valtiontalouteen on ollut positiivinen.
Korkeakouluissa yhteiskuntatieteellisten ja kasvatustieteellisten alojen sekä Suomen Akatemian rahoitusta on supistettava, koska siellä on paljon tutkimusta, joka ei välttämättä tue Suomen asioita tai kasvua.
Kannatan huippu-urheilua ja kansan liikkumista, mutta huippu-urheilun tukemisen osalta vastuuta voisi siirtää enemmän markkinoille.
Järjestöjen avustukset on otettava syyniin, ja tämä koskee myös maahanmuuttajajärjestöjen tukia.
Kulttuurin osalta oopperaan on tehtävä leikkauksia, esimerkiksi kalliita ulkomaisia tähtiä voisi käyttää vähemmän.
Yritystukien karsimisessa ei tunnuta päästävän eteenpäin. Ehdotan, että niihin tehdään 10 prosentin yleinen leikkaus, joka koskee myös laivayhtiöitä.
Lisäksi nostan esille säätiöiden tuet. Esitän kysymyksen: tarvitseeko meidän tukea verohelpotuksilla muita kuin kulttuuria tukevia säätiöitä?
Eduskunnan osalta ihmettelen, että kansanedustajien sopeutumiseläkkeet ovat niin pitkäaikaisia. Niiden kestoa on lyhennettävä. Sitä nostaa edelleen jopa 15 vuotta sitten eduskunnasta pudonneita entisiä kansanedustajia. Tätä ei millään tavoin voi perustella suurelle yleisölle.
Minusta veroja ei pitäisi lähteä ollenkaan korottamaan. Esimerkiksi tuloveroa ei pidä nostaa, ja arvonlisävero on säilytettävä nykyisellä tasollaan. En tällä hetkellä voi suositella minkään veron nostamista.”
Mika Maliranta, Työn ja talouden tutkimus Laboren johtaja:
”8–11 miljardia euroa on hyvä arvio siitä, kuinka paljon julkista taloutta on vahvistettava, jotta se saadaan rakenteellisesti tasapainoon. Tuo luku kertoo, kuinka isojen toimenpiteiden ääressä poliittiset päätöksentekijät ovat.
Kun tämän mittaluokan sopeutustoimia aletaan tehdä, niin siinä on riski ajautua tilanteeseen, jota voidaan kutsua fiskaaliseksi stagnaatioksi. Italiassa oli tilanne, että julkisen talouden sopeutustoimet olivat merkittäviä. Siellä ryhdyttiin toimiin, jotka olivat tulevaa talouskasvua ja yrityssektorin tuottavuuskasvua tuhoavia.
Sopeutustoimet heikensivät sekä yrityssektorin tuottavuuskasvua että julkista taloutta. Näin ollen sopeutustarpeet eivät kadonneet, vaan niitä piti vielä paikata uudestaan. Ajauduttiin negatiiviseen kierteeseen, jonka päätepiste on fiskaalinen stagnaatio: julkinen talous on edelleen velkaantunut, mutta kansantalous on myös köyhä yrityssektorin heikon tuottavuuden vuoksi. On aito riski, että ajaudumme tällaiseen tilanteeseen.
Poliittisille valinnoille on paljon tilaa, vaikka olemme julkisen talouden sopeutusongelman äärellä. Ensimmäinen poliittinen valinta on se, miten taakkaa jaetaan veroille, menoille ja rakenteellisille sopeutustoimille. Rakenteellisissa uudistuksissa todistamisen taakka on ehdotuksen esittäjällä siitä, että toimet oikeasti helpottavat julkista taloutta.
Jos samalla lääkkeellä yritetään hoitaa koko ongelmaa, niin loppujen lopuksi lääkettä joudutaan ottamaan niin paljon, että se alkaa aiheuttaa jo todella paljon sivuvaikutuksia. Sekä veroja, menoleikkauksia että rakenteellisia toimia on käytettävä. Kyllä se varmaan menoleikkauksiin ja verokorotuksiin väistämättä painottuu.
En halua nimetä leikkauskohteita. Sen kuuluu olla poliittinen valinta, mitä menoja leikataan. Taloustieteilijät voivat auttaa valinnassa antamalla mahdollisimman hyvän käsityksen siitä, mitä eri valinnoista seuraa.
Mielestäni poliittisia päätöksentekijöitä pitää valistaa tästä fiskaalisen stagnaation riskistä: jotkut leikkaukset ovat tutkimusnäytön perusteella vaarallisempia kuin toiset, ja siitä on syytä keskustella ja sitä tarkkailla.
Kun taakka on näin iso, lähtökohtaisesti kaikki leikkauskohteet ja verokohteet pitäisi olla mahdollisia vaihtoehtoja. Mitä enemmän vaihtoehtoja suljetaan pois, sitä suurempi paine jää jäljelle jääville osille, ja sitä isompi riski on, että se johtaa kohtuuttomiin leikkauksiin. Jos sopeutus jää kapeille hartioille, hartiat voivat romahtaa.
Tämän kokoluokan taakan jättäminen pelkästään menoleikkauksille tarkoittaisi, että riski aiheuttaa vaurioita yhteiskunnalle, kansantaloudelle ja tuotantokyvylle kasvaa. On myös taloustieteellisiä perusteita sille, että verojen käyttö voisi olla osa sopeutustoimia.
Ruotsi ja Tanska ovat esimerkkejä maista, joissa on hyvinkin korkeilla veroasteilla pystytty vahvaan talouskasvuun silloin, kun verotuloja käytetään talouskasvun kannalta järkeviin kohteisiin, ja kun kerätään sellaisia veroja, joissa kielteiset käyttäytymisvaikutukset ovat hallinnassa.
En ole ollenkaan innostunut valtionomaisuuden myymisestä ensi vaalikaudella osana sopeutustoimia. Valtion myytävissä olevan omaisuuden tuotto on varmasti korkeampi kuin se, mitä valtio joutuu maksamaan omista lainoistaan. Lypsävää lehmää ei kannata myydä.”
Markku Stenborg, taloustieteen tohtori:
”Ensi vaalikauden 8–11 miljardin euron sopeutustasoarvio on mielestäni oikea mittaluokka.
Kokoluokka on niin suuri, että kaikkialta täytyy leikata. On kaksi strategiaa. Ensimmäinen on juustohöylätä vähän sieltä täältä. Silloin on kuitenkin todella vaikea saada 10 miljardia kokoon. Toinen strategia on priorisoida, mikä on julkisen sektorin tehtävä. Rahoitetaan ne, ja jätetään loput rahoittamatta.
Hallintoa voi aina tehostaa. Esimerkiksi joka virastossa on oma henkilöstöhallinto ja valtiolla lisäksi Valtori. Lisäksi olisi tarpeen miettiä, ovatko kaikki nousukaudella perustetut virastot edelleen tarpeellisia. Meillä on esimerkiksi opetushallitus. Eikö riittäisi, että meillä on opetusministeriö ja rehtorit?
Julkinen valta rahoittaa noin miljardilla eurolla kolmatta sektoria. Tästä on tullut eräänlainen maan tapa. Kolmas sektori pitäisi organisoida täysin uusiksi, esimerkiksi siten, että rahoitetaan projekteja, jotka toteutetaan julkisella rahalla mutta työt kilpailutetaan.
Vanhuuteen ja vanhustenhoitoon liittyvä BKT-osuus on kasvussa. Indeksien jäädyttäminen on yksi tapa hoitaa eläkkeiden ja vanhuudenhoivaan liittyvien menojen kasvavaa painoa taloudessa. Tässä pitäisi löytää parempaa vaikuttavuutta veroeuroille.
Eläkkeiden verotus on tietenkin toinen keino ja lisäksi se, mistä eläkettä kertyy, esimerkiksi työttömyydestä ja tutkinnoista.
Yritys-, maatalous- ja aluetuista löytyy karsittavaa. Yritystuissa ongelma on se, että iso osa yritystuista on verotukia, ja ne ovat määritelmällisesti tukia. Osa tuista saattaa olla järkeviä, esimerkiksi alempi sähkövero.
Veropuolella on enemmän alennusvaraa kuin kiristämisen varaa. Yksi segmentti, josta voisi kiristää ovat alennetut alv-kannat eli elintarvikkeet, kuljetukset ja lääkkeet. Yhdistettyinä yleiseen 25,5 prosentin alv-kantaan sieltä voisi tulla vajaa 4 miljardia euroa lisätuloja ja vaikka yleistä ALVia alennettaisiinkin, verottaja jäisi plussalle.
Kiinteistöveroa voisi mahdollisesti korottaa esimerkiksi OECD-maiden keskiarvon paikkeille. Sen haittavaikutukset ovat kuitenkin paljon pienemmät kuin ansiotuloveron korottamisen.
Ongelmana on julkisen alijäämän BKT-suhde. Jos saisimme BKT:n korkeammaksi, silloin alijäämäsuhde pienenisi välittömästi, vaikka veroeurot pysyisivät samoina. Eli jos pystymme veropuolella saamaan aikaan lisää tuottavuutta ja työtunteja, silloin julkisen talouden ahdinko helpottuu jakajan kautta.
Ansiotulojen ylintä marginaaliveroa pitäisi edelleen selvästi alentaa. IMF on ehdottanut, että ylin marginaalivero olisi korkeintaan 44 prosenttia. Suomessa korkein marginaalivero laskettiin tämän vuoden alussa 52 prosenttiin.
Sopeutukset pitäisi tehdä ehdottomasti leikkauspainotteisesti. Meidän pitäisi miettiä ja priorisoida, mitä haluamme julkiselta sektorilta, mitä menoja sen pitäisi rahoittaa ja jättää prioriteettilistan alapää rahoittamatta.
Rakenteellisiin uudistuksiin liittyen Suomessa on ollut työttömyys viimeksi hyvää länsimaista tasoa ennen 1990-luvun lamaa eli työmarkkinoilla pitäisi tehdä paljon, jotta työpaikkoja löytyisi sitten, kun suhdanne on suotuisa.
Suomessa on koulutettu liikaa ammatillisia osaajia ja liian vähän korkeakouluosaajia. Tämä balanssi pitäisi korjata uudestaan korkeakoulujen suuntaan. Korkeakoulut valmistavat työntekijöitä, jotka tekevät talouskasvua tulevaisuudessa.
Pitkällä aikavälillä tuottavuus on kaikki kaikessa. Suomen ongelma on erityisesti palvelusektori, jossa tuottavuuden taso on matala ja kasvu on ollut aneemista.”
Mikko Puhakka, Oulun yliopiston kansantalouden emeritusprofessori:
”Hankala sanoa, onko 8–11 miljardin euron sopeutustaso finanssipoliittisesti oikea tavoitetaso ensi vaalikaudelle. Eikö finanssipolitiikan viranomaisella ole muita tavoitteita kuin velan ”kurissapito”? Toivottavasti velka-asia ei sido finanssipolitiikkaa liikaa. Koska talous ei juurikaan kasva, niin velka saadaan kuriin kaikkein nopeimmin veroja korottamalla.
Jos reaalikasvu, eli reaalisen kokonaistuotannon kasvuvauhti, on korkeampi kuin reaalikorko, niin ongelma häipyy ajan myötä, vaikka pidettäisiin koko ajan perusvajetta (budjettialijäämä ennen korkomaksuja) positiivisena eli budjettia alijäämäisenä. Tämä vaatii talouden kasvuvauhdin kiihtymistä. Viimeisen 20 vuoden kokemukset näyttävät siltä, että tähän ei päästä.
Tuon kahdenkymmenen vuoden kokemusten perusteella lienee kenenkään turha kuvitella, että finanssipolitiikalla saadaan talouden kasvuvauhti kiihtymään nopeasti. Eli finanssipolitiikka ei juurikaan pysty vaikuttamaan tärkeimpään eli tuottavuuden kehitykseen. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana aika monta hallitusta ja valtiovarainministeriä on käynyt asiaa yrittämässä. Mutta aina joka neljäs vuosi ”kansa panee toivonsa oppositioon”, mutta tulos ei tule olemaan sen kummempi.
Kaikista julkisen vallan menoista pitäisi tehdä leikkauksia eli kannatan ns. ”juustohöylää”, koska se on ennen kaikkea poliittisesti helpoin tapa toteuttaa. Monipuoluehallituksissa on erittäin hankala päästä järkevään kompromissiin, mutta ”höylä” ei tietenkään ole optimaalinen, mutta järkevässä ajassa toteutettavissa. Vaikka elämmekin tätä aikaa, niin puolustusmenoillakaan ei voi olla ”piikki auki” koko ajan. Muuten olemme pian tilanteessa, jossa puolustusvoimille hankitaan ”tuhannen euron vasaroita”.
Samoin kuin menojen kohdalla kaikkia veroja tulee korottaa. Jos oikeasti haluamme velkakehityksen kuntoon verojen korottaminen on helpoin tie. Se merkitsee kansantaloudelle hyvinvointikustannuksia muutamaksi vuodeksi, mutta sen jälkeen tilanne on parempi, varsinkin jos pystytään sitten sitomaan tulevien hallitusten kädet siten, ettei holtitonta finanssipolitiikkaa noudateta.
Yritystuet (jokainen yritystuki) tulisi katsoa kerrankin kunnolla; samoin kaikki verotuet. Nuori ministeri [Wille] Rydman lakkautti yritystukien tutkimusjaoston, jolle olisi voinut antaa tehtäväksi ehdottaa lähes kaikkien tukien lakkauttamisen. Tämä jaostohan perustettiin, kun poliitikot (”Mauri Pekkarisen komitea”) eivät saaneet asiassa mitään aikaiseksi.
Byrokratian valtaa Suomessa tulisi vähentää esimerkiksi asettamalla korkeimpien virkamiesten kausi samaksi kuin hallituksen. Nythän näyttää siltä, että valtiovarainministeriön budjettipäällikkö valitsee myös kohteet, joista menoja vähennetään. Voimakas byrokratia on toki seurausta heikoista poliitikoista.
Jos tavoitteena on velkakehityksen saattaminen alemmalle tasolle nopeasti, niin verotus on paljon voimakkaampi ja nopeammin vaikuttava keino [kuin menoleikkaukset].
En ymmärrä, miksi valtion tulee omistaa pörssissä noteerattujen yritysten osakkeita. Myyntiin vain, kun markkinatilanne on tarpeeksi hyvä. Tällainen omistaminen on perua niiltä ajoilta, kun Suomi oli vielä nykyistäkin pääomaköyhempi maa.”