Presidentti Sauli Niinistön näkemys siitä, että Euroopan olisi syytä käydä myös suoria keskusteluja Moskovan kanssa, nousi näkyvästi julkisuudessa esiin.
Niinistö on yleensä pidättäytynyt kommentoimasta ulkopolitiikan linjanvalintoja tasavallan presidentti Alexander Stubbin kaudella, eikä hän ole aiemmin osallistunut tällä tavoin ajankohtaiseen keskusteluun Suomen ja Euroopan suhtautumisesta Venäjään. Siksi lausunto ei ollut pelkästään sisällöllinen, vaan myös symbolinen ele.
Niinistön esiin tuoma perusajatus on totta. Sota Ukrainassa ei tule päättymään pelkästään sotilaalliseen ratkaisuun. Loppuvaiheessa on edessä poliittinen prosessi, jossa määritellään uuden tasapainon rajat ja pelisäännöt. Se, joka osallistuu näiden kysymysten muotoiluun, vaikuttaa lopputulokseen. Se, joka pysyttelee kauempana, seuraa prosessia sivusta.
Tästä näkökulmasta on perusteltua pohtia, milloin ja millä tavalla Euroopan tulisi olla mukana tulevissa neuvotteluissa. On myös hyvä huomauttaa, että jos Eurooppa jättäytyy sivuun, ratkaisut syntyvät helposti Washingtonin ja Moskovan välisissä keskusteluissa. Ei ole välttämättä meille parhaaksi, jos Vladimir Putinin luurin toisessa päässä istuu lähinnä Donald Trump.
Niinistön ajattelu kumpuaa kuitenkin aikakaudesta, jolloin Suomella oli toinen asema ja eri määrä liikkumatilaa. Hänen presidenttikautensa aikana Suomi oli sotilaallisesti liittoutumaton maa.
Turvallisuuspolitiikkaa rakennettiin paitsi oman puolustuksen, myös aktiivisen diplomatian kautta. Suora keskusteluyhteys Moskovaan oli silloin keino saada tietoa, seurata kehitystä ja ennakoida riskejä. Se oli tapa pitää näköala auki.
Nyt elämme toisenlaisessa tilanteessa. Venäjä ei etsi jännitteiden hallintaa, vaan pyrkii muuttamaan Euroopan turvallisuusjärjestyksen voimalla. Suomi ei myöskään enää perusta turvallisuuttaan liikkumatilaan suurvaltojen välillä, vaan Nato-jäsenyyteen ja yhteiseen puolustukseen.
Tämä muuttaa olennaisesti sitä, millainen diplomatia on meille tarkoituksenmukaista.
Erillisenä toimivalla pienellä valtiolla ei ole tässä tilanteessa tarjolla samanlaista roolia kuin ennen. Yksittäinen avaus Moskovan suuntaan ei lisäisi Suomen vaikutusvaltaa tai turvallisuutta, koska sen voimavaikutus ei olisi riittävä.
Tällaiset liikkeet voisivat myös antaa Venäjälle signaalin siitä, että erillinen keskusteluväylä on edelleen löydettävissä, vaikka Venäjän toiminta ei tällä hetkellä anna minkäänlaisia merkkejä muutoksesta.
On totta, että jossakin vaiheessa Eurooppa tulee käymään Venäjän kanssa keskustelun sodan päättämisestä ja tulevista rajoista. Se hetki ei kuitenkaan ole nyt, eikä sitä avata ainakaan kahdenvälisesti pienten liikkeiden kautta. Keskustelun edellytyksenä on selkeä, yhteinen tavoite ja siihen liittyvä poliittinen paino.
Tämän vuoksi neuvottelupöytään kuuluu Euroopan suuria pääkaupunkeja ja unionin yhteisiä instituutioita. Suomen tehtävä on vaikuttaa tuohon sisältöön ja ohjata linjaa sisäpuolelta.
Meidän ei ole syytä pienentää itseämme palaamalla rooliin, joka kuului toisenlaiseen aikakauteen. Me emme enää rakenna turvallisuuttamme tasapainottamalla kahden maailman välissä, vaan olemalla osa yhteistä puolustusta. Tämä ei tee diplomatiasta tarpeetonta, mutta se muuttaa sen tapoja ja edellytyksiä.
Yhteyden avaaminen Venäjään ei itsessään kerro vielä mitään siitä, millaista suhdetta me tavoittelemme. Tätä keskustelua ei ole käyty Suomessa eikä Euroopassa kovin järjestelmällisesti.
On suuri ero sen välillä, avaammeko kanavan vain kuullaksemme, mitä Moskovassa ajatellaan vai hahmotammeko myös sitä, minkälaisen Venäjän kanssa meidän on tulevaisuudessa tarkoitus elää rinnakkain.
Venäjä on viime vuosina muuttunut huomattavasti autoritaarisempaan ja sisäänpäin kääntyneeseen suuntaan. Samalla on väistämätöntä, että Vladimir Putinin aika tulee jossakin vaiheessa päätökseen. On syytä katsoa tätä horisonttia avoimesti.
Lopputulos ei tule olemaan paluu entiseen, eikä myöskään jonkinlainen sovinnollinen välitila, jossa pyrimme jatkamaan elämää ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tämän vuoksi keskustelu Venäjä-suhteen avaamisesta ei voi olla pelkkää pohdintaa siitä, milloin puhumme. Sen täytyy olla ennen kaikkea keskustelua siitä, mitä kohti olemme puhumassa. Meidän on ymmärrettävä, että Venäjä on muuttunut, ja että myös meidän on muutettava tapaa, jolla suhteutamme itsemme siihen.
Jos jonain päivänä avataan yhteys, se ei ole paluu menneeseen. Se on keskustelu jostakin aivan uudesta. Juuri siksi tätä kysymystä ei pidä ratkaista kevyesti. Tässä ajassa on enemmän kyse siitä, miten rakennamme kestävää suuntaa pitkällä aikavälillä, kuin siitä, millä hetkellä avataan linja.
Se on vaikeampi keskustelu, mutta myös välttämättömämpi.
