Jenkeillä on puhelahjat. Amerikassa esiintyminen ei ole vain taito vaan lähes kansalaisvelvollisuus. Olen itse puhelias savolainen, mutta rapakon takana asuvana tunnen toisinaan olevani lähes hidas hämäläinen verrattuna paikallisiin.
Tämä näkyy erityisesti yliopistojen valmistujaisseremonioissa eli commencement–puheissa, joiden sesonki on juuri parhaassa vauhdissa. Kyse ei ole mistään lyhyestä rehtorin tervehdyksestä, vaan kansallisesta rituaalista, johon kutsutaan presidenttejä, julkkiksia, miljardöörejä, aktivisteja ja muita aikansa moraalisia auktoriteetteja jakamaan elämänohjeita valmistuville.
Commencement-puheet ovat samalla ikkuna siihen, millaisena amerikkalaiset huippuyliopistot näkevät itsensä — ja millaisia arvoja ne haluavat julkisesti viestiä.
Muutama vuosi sitten New York University kutsui puhujakseen Suomen entisen pääministerin Sanna Marinin. Valinta sopi täydellisesti aikakauteen. Marin oli amerikkalaiselle yliopistoeliitille lähes ihanteellinen hahmo: nuori, kansainvälinen, progressiivinen, mediaseksikäs ja sujuva identiteettipolitiikan sekä globaalin moraalipuheen kielessä.
Puhe itse oli pitkälti sitä, mitä tällaisilta commencement-puheilta nykyään odotetaan: itsensä löytämistä, omannäköistä elämää, empatian tärkeyttä ja maailmaa muuttavaa nuorisoa. Marin esimerkiksi kehotti opiskelijoita lopettamaan pelkäämisen: “You have to stop being afraid.” Toisaalla hän vakuutti kuulijoilleen, että heillä on ”oikeus vaatia muutosta” maailman menoon.
Kaikki turvallisia ja hyväksyttäviä teemoja — rohkeutta, muutosta, oikeudenmukaisuutta ja maailman parantamista — mutta samalla hieman onttoja ja yllätyksettömiä. Amerikkalaisissa commencement-puheissa tärkeintä ei usein ole sisältö vaan moraalinen tunnelma.
Tänä vuonna NYU teki kuitenkin jotain kiinnostavaa. Yliopisto valitsi puhujakseen sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin, joka toimii kyseisen yliopiston kauppakorkeakoulun professorina.
Haidt ei ole konservatiivi eikä mikään Trump-liikkeen kulttuurisoturi. Päinvastoin, hän on pitkän linjan liberaali akateemikko ja yksi vaikutusvaltaisimmista amerikkalaisista yhteiskuntatieteilijöistä. Juuri siksi hänen nousunsa symboliseksi hahmoksi on niin kiinnostava.
Haidt tunnetaan erityisesti siitä, että hän on arvostellut amerikkalaisten yliopistojen ideologista yksipuolistumista. Hän oli perustamassa Heterodox Academy -järjestöä, jonka tavoitteena on lisätä korkeakoulujen ideologista monimuotoisuutta, avointa keskustelua ja suvaitsevaisuutta myös konservatiivisia näkemyksiä kohtaan. Sana ”heterodox” tarkoittaa kirjaimellisesti ortodoksian eli dogmaattisen samanmielisyyden vastakohtaa.
Yliopistoissa vältellään epämukavia ajatuksia
Jonathan Haidtin mukaan monet yliopistot ovat vähitellen muuttuneet ympäristöiksi, joissa opiskelijat oppivat välttelemään epämukavia ajatuksia niiden kohtaamisen sijaan. Eriävät näkemykset nähdään helposti vahingollisina tai moraalisesti epäilyttävinä. Tuloksena on ilmapiiri, jossa ihmiset alkavat sensuroida itseään.
Ironista kyllä, juuri näin osa NYU:n opiskelija-aktivisteista reagoi Haidtin valintaan. Häntä vastaan protestoitiin, koska hänen katsottiin olevan liian kriittinen “woke”-kulttuuria ja identiteettipolitiikkaa kohtaan. Haidtin näkemysten väitettiin olevan ristiriidassa opiskelijoiden arvomaailman kanssa.
Ajatus on erikoinen. Ikään kuin kymmenistä tuhansista aikuisista koostuvalla opiskelijajoukolla olisi yksi yhteinen arvomaailma — ja ikään kuin vallitsevien arvojen kyseenalaistaminen ei kuuluisi yliopiston keskeisiin tehtäviin.
Samaan aikaan kotialueeni yliopistossa nähtiin toinen commencement-kohu. Michiganin yliopiston konsistorin väistyvä puheenjohtaja Derek Peterson käytti valmistujaispuheensa osoittaakseen tukensa Palestiina-aktivisteille, jotka olivat parin edellisen vuoden aikana häirinneet opetusta lain vastaisesti, vallanneet kampusalueita ja osallistuneet yliopiston johdon sekä hallituksen jäseniin kohdistuneeseen häirintään ja heidän asuntojensa sekä autojensa vandalismiin.
Michiganin uusi presidentti Domenico Grasso joutui myöhemmin käytännössä pyytämään anteeksi puhetta ja kutsui sitä jakavaksi ja valmistujaisseremoniaan sopimattomaksi. Tämä on ehkä kiinnostavin osa koko tarinaa. Vielä muutama vuosi sitten monet amerikkalaiset huippuyliopistot näyttivät lähes ylpeästi omaksuvan aktivistisen roolin. Yliopistot halusivat esiintyä moraalisina suunnannäyttäjinä, eivät vain tiedon välittäjinä. Commencement-puheista tuli eräänlaisia ideologisia performansseja, joissa signaloitiin oikeita arvoja oikeille ihmisille.
Nyt tunnelma näyttää muuttuvan. Yliopistot ovat alkaneet huomata, että suuri osa amerikkalaisista ei enää luota niihin. Erityisen heikkoa luottamus on konservatiivien keskuudessa, mutta epäluulo on levinnyt myös moniin maltillisiin liberaaleihin. Monet kokevat yliopistojen muuttuneen poliittisesti yksipuolisiksi, moralisoiviksi ja aktivistisiksi. Jonathan Haidtin valinta commencement-puhujaksi viittaa eräänlaiseen itsetutkiskeluun. Ehkä osa yliopistoista alkaa ymmärtää, että niiden tehtävä ei ole toimia poliittisina saarnatuoleina vaan paikkoina, joissa siedetään erimielisyyttä ja etsitään totuutta myös silloin, kun se tuntuu epämukavalta.
Sanna Marin edusti amerikkalaisen yliopiston “woke”-itsevarmuutta. Jonathan Haidt taas saattaa edustaa sitä seuraavaa institutionaalista krapulaa.
