Ranskan lukiolaiset ovat kapinoineet jo yli viikon, eikä levottomuuksille näy loppua. Taustalla ovat vuosien, jopa vuosikymmenten aikana kasaantuneet ongelmat: monien lukioiden heikot tilat sekä opetukseen kohdistuneet säästöt. Erityisesti maahanmuuttajataustaisten ongelma-alueiden kouluissa sijaisopettajien saaminen on osoittautunut vaikeaksi.
Ranskalaisen koulujärjestelmän kantokyky koskettaa tasavaltalaisuuden ydintä. Toisin kuin Suomessa, lähes kaikki lukiot yksityisiä oppilaitoksia lukuun ottamatta ovat suoraan keskushallinnon alaisia.
Järjestelmä perustuu pitkään vallinneeseen keskitetyn hallinnon ajatukseen: tasavaltalaisuuden eetosta on pyritty juurruttamaan yhdenvertaisuuden nimissä koko maahan. Opetuksen sisältö tulee Pariisista: valtio määrittelee kansalliset opetussuunnitelmat ja vastaa opettajista. Lukio-rakennuksista puolestaan vastaavat alueet, jotka omistavat koulukiinteistöt ja huolehtivat niiden rakentamisesta, peruskorjauksista, varustamisesta ja ylläpidosta.
Meneillään olevalla kapinoinnilla on nyt myös selkeä poliittinen ulottuvuus. Pääministeri Sebastien Lecornu yrittää saada parlamentissa läpi vuoden 2027 budjetin, jossa opetukseen ja opettajien virkoihin on liittynyt myös polemiikkia herättäneitä säästötoimenpiteitä. Hallitus joutui jo perääntymään farssiksi muodostuneessa eläkeuudistuksessaan, joka on nyt jäädytetty vuoteen 2028 saakka.
Väkivalta polarisoi
Toisin kuin eläkeuudistuksen vastaisissa protesteissa ja keltaliiviliikkeen aikana, nyt myös oikeistopopulistinen Kansallinen liittouma on hallituspuolueiden rinnalla tuominnut väkivaltaisiksi kärjistyneet protestit. Kansallisen liittouman poliitikot ovat nähneet lukiolaisten mellakoinnin, koulurakennusten ja luokkahuoneiden vandalisoinnin ja polttamisen hyökkäykseksi myös tasavaltalaisia arvoja vastaan.
Politiikan toisella äärilaidalla Lannistumaton Ranska (LFI) on tapansa mukaisesti löytänyt tilanteesta mahdollisuuden lisätä kannatustaan jo entisestään vahvana pidetyn nuoren ja usein maahanmuuttajataustaisen äänestäjäkuntansa silmissä. Puolue on tullut lukiolaisten tueksi koko puolue-eliittinsä voimin.
Presidenttiehdokas Jean-Luc Mélenchon on asettunut näkyvästi protestoijien tueksi, kuten ovat tehneet kansanedustaja Mathilde Panot sekä Saint-Denis’n pormestari, LFI:tä edustava entinen koripalloilija Bally Bagayoko. Protestien keskellä Bagayoko on antanut käsittämättömiä lausuntoja, joissa hän on puolustanut lukiolaisten väkivaltaa ja puhunut jopa väkivallan oikeuttamisen puolesta.
Silmitön vandalismi, paloautojen ja poliisiautojen polttaminen sekä kauppojen ryöstely eivät näytä häiritsevän tätä vasemmistopopulistista puoluetta. LFI on koko historiansa ajan suhtautunut ymmärtävästi usein maahanmuuttotaustaisten toimijoiden anarkiaan ja protesteihin, eikä tähän linjaan näytä olevan tulossa muutosta.
LFI ja muu hyvin kirjava äärivasemmisto ei synnyttänyt koulukapinaa, mutta se haistoi nopeasti veren. Puolue tuli lukiolaisten rinnalle tilanteessa, jossa todellinen tyytymättömyys oli jo muuttunut laajaksi protestiksi ja osa protesteista väkivaltaisiksi yhteenotoiksi virkavallan kanssa.
Kyse ei ole pelkästä solidaarisuudesta lukiolaisia kohtaan, vaan ennen kaikkea poliittisesta pelistä. LFI näkee kaduilla syntyneessä konfliktissa mahdollisuuden: nuorten tyytymättömyys, epäluottamus hallitukseen ja vastakkainasettelu poliisin kanssa tarjoavat puolueelle juuri sellaisen näyttämön, jolla sen protestipolitiikka on perinteisesti ollut vahvimmillaan.
Haaskalintu on ehkä raju vertaus, mutta se kuvaa ilmiötä osuvasti: LFI ei tarvitse itse aiheuttamaansa kriisiä hyötyäkseen siitä. Riittää, että kriisi on syntynyt.
Puolue voi asettua konfliktissa lukiolaisten rinnalle, antaa sille poliittisen tulkinnan ja samalla vahvistaa vastakkainasettelua hallituksen ja opposition, kadun ja valtion sekä kansalaisten ja instituutioiden välillä. Strategia on selkeä ja se paljastaa samalla myös laajempia ja syvällisempiä yhteiskunnallisia ongelmia.
Alun perin kyse oli konkreettisesta kysymyksestä: millaisissa kouluissa ranskalaisnuoret opiskelevat ja millaista opetusta he saavat. Kun poliittinen toimija astuu mukaan, aihe alkaa nopeasti laajentua. Koulupolitiikasta tulee pian väittely hallituksesta, poliisista, valtion auktoriteetista ja lopulta koko tasavallan suunnasta – epäonnistunutta maahanmuutto- ja integraatiopolitiikkaa unohtamatta.
Vuoden 2027 vaalien lähestyessä syntynyt tilanne ei ole LFI:lle huono asetelma. Päinvastoin. Se antaa puolueelle mahdollisuuden esiintyä niiden rinnalla, jotka kokevat valtion ja nykyisen tasavallan edustamine arvoineen epäonnistuneen. Samalla hallitus joutuu kantamaan vastuun sekä koulujen ongelmista, että niiden ympärille syntyneestä yhteiskunnallisesta levottomuudesta.
Vaarallinen tie
Koulukapinoinnissa on selkeä poliittinen aasinsilta, joka ulottuu aina vaalivuoteen 2027 saakka. Yksi kiinnostava poliittinen ulottuvuus tässä tapahtumaketjussa liittyy valtion auktoriteetin ja yksilön oikeuksiin ja velvoitteisiin. Ranskan keskustaoikeisto ja oikeistopopulistit ovat löytäneet ainakin tällä hetkellä yhteisrintaman valtion auktoriteetin ja tasavaltalaisuuden eetoksen puolustamisessa.
Vääjäämätöntä on se, että presidentinvaalikampanjaa kiivaasti käyvä Mélenchon joutuu vastaamaan pian kysymykseen siitä: mikä hänen suhtautumisensa presidenttinä olisi valtion ja laajemmin julkisen vallan auktoriteettiin, yhteiskunnalliseen järjestykseen ja siihen millainen protestointi on kulloinkin lain ja asetusten mukaista kansalaisaktivismia?
Tasavallan presidentin roolissa, joka kaikkien mittausten mukaan on edelleen hyvin epätodennäköinen, Mélenchonilla olisi edustettavana myös kansalaisten arvostama presidentti-instituutio, joka tuo tehtävään oman institutionaalisen kultaisen häkkinsä.
Koska Ranskan presidentillä on laajat valtaoikeudet, hän kantaa viime kädessä vastuun siitä, mitä yhteiskunnassa hänen kaudellaan tapahtuu. On vaikea kuvitella, että kukaan presidentti haluaisi jäädä historiaan yhteiskunnan hajottajana. Mélenchonin ja hänen puolueensa edustama politiikka on kuitenkin kaikkea muuta kuin eheyttävää.
Mélenchonin populistinen filosofia ja väkivaltaa ruokkivat provokatiiviset lausunnot ovat vaarallisia sekä yhteiskuntarauhalle että valtion auktoriteetille. Protestioikeus on demokraattisen yhteiskunnan keskeinen oikeus, mutta sen legitimiteetti ei ole rajaton.
Tämän lähtökohdan ymmärtäminen on yksi ranskalaisen yhteiskunnan suurimpia kipupisteitä.
Keltaliiviliikkeen opetus
Kun lukiolaisten perusteltu tyytymättömyys alkaa näyttäytyä ulkopuolisille ennen kaikkea vain väkivaltana, vandalismina ja yhteenottoina poliisin kanssa, alkuperäinen asia jää helposti tapahtumien jalkoihin.
Tässä on myös keltaliiviliikkeen keskeinen opetus.
Protesti voi saada laajaa yhteiskunnallista sympatiaa niin kauan kuin ihmiset tunnistavat sen taustalla olevan ongelman omakseen. Kun liike alkaa yhdistyä väkivaltaan ja yhteiskunnan normaalin toiminnan häirintään, asetelma muuttuu.
Ihmiset eivät välttämättä enää kysy, onko alkuperäinen vaatimus oikeutettu, vaan kuka tai ketkä poliitikot kykenevät palauttamaan viime kädessä järjestyksen.
Ranskan koulukapinan kannalta tämä on nyt ratkaiseva kysymys. Maanlaajuisiksi ilmiöiksi levinneet koulujen blokkaamiset ja levottomuudet koettelevat hallituksen jo ennestään heikkoa uskottavuutta ja luottamusta kansalaisten parissa.
Lukiolaisten esiin nostamat ongelmat ovat useissa tapauksissa todellisia, eikä niitä ratkaista poliisin keinoilla. Ongelmia ei myöskään ratkaista polttamalla kouluja, vahingoittamalla julkista omaisuutta tai tekemällä poliisista ja jopa pelastustoimesta protestin päävihollista.
Jos protestiliike menettää kykynsä erottaa toisistaan oikeutetun tyytymättömyyden ja väkivallan, sen suurin häviäjä voi lopulta olla juuri se asia, jonka puolesta protestoidaan.
Ranskan tulevaisuuden kannalta kysymys on vielä suurempi. Kyse ei ole vain siitä, kuinka paljon rahaa koulutukseen käytetään, vaan siitä, kykeneekö valtio edelleen tekemään kansalaisilleen kaksi asiaa samanaikaisesti: kuuntelemaan heidän tyytymättömyyttään, kouluttamaan heidät ja ylläpitämään järjestystä, jonka puitteissa demokraattinen protesti ylipäätään on mahdollista.
Siinä mielessä koulukapina on paljon enemmän kuin koulupoliittinen kiista. Se on jälleen yksi testi Ranskan kriisiytyneen viidennen tasavallan toimintakyvylle, sekä sen edustamille arvoille ja identiteetille.
