Ranskan presidentti Emmanuel Macronin sunnuntai-illan televisiopuhe ei onnistunut vakuuttamaan. Puhetta arvosteltiin eri puolilta poliittista kenttää, eikä syyttä. Macron tuomitsi väkivallan ja lupasi selvittää turvallisuuskoneiston epäonnistumiset, mutta konkreettiset päätökset jäivät vähäisiksi.
Macronin entinen pääministeri Édouard Philippe tiivisti presidentin johtajuuden ongelman toteamalla, että ”Ranskaa on johdettava”. Kyse ei ole vain osuvasta poliittisesta heitosta.
Se osuu suoraan kriisin ytimeen: kuka kykenee tekemään päätöksiä ja kantamaan niistä vastuun tilanteessa, jossa valtion auktoriteetti horjuu?
Ranskan suurkaupungeissa nähty väkivalta, ryöstely ja julkisten rakennusten tuhoaminen ovat osoittaneet, ettei kyse ole enää pelkästään tavanomaisista mielenosoituksista. Maanantaina hallitus ryhtyi puolestaan valmistelemaan paikallisia ulkonaliikkumisrajoituksia, joita myös otettiin käyttöön mm. Pariisin keskustassa.
Toimenpiteet olivat tarpeellisia, mutta ne herättävät kysymyksen, miksi tilanteeseen ei kyetty varautumaan paremmin. Kuinka kauan viranomaiset voivat seurata väkivallan leviämistä ennen kuin valtion on osoitettava kykynsä palauttaa järjestys tarvittaessa voimakeinoilla? Kyse on siten sekä järjestyksenpidosta että tasavallan auktoriteetista.
Marine Le Pen tarjoaa järjestystä ja auktoriteettia
Marine Le Pen käytti Macronin vaikeaa asemaa hyväkseen pitämällä oman puheensa vain muutamaa tuntia ennen presidenttiä. Hänen esiintymisensä oli rakennettu vaihtoehtoisen valtionpäämiehen puheenvuoroksi.
Le Pen pyrki näyttäytymään poliitikkona, joka kykenee palauttamaan järjestyksen ja puhumaan koko kansakunnan puolesta. Hänen viestinsä rakentui kolmen keskeisen teeman ympärille: valtion auktoriteetin palauttaminen, väkivallan yksiselitteinen tuomitseminen sekä poliittisten vastustajien vastuun korostaminen. Kaikki tuttuja teemoja jo vuosikymmenten ajoilta.
Le Pen syytti Jean-Luc Mélenchonin johtamaa vasemmistopopulistista La France insoumise -liikettä yhteiskunnallisen levottomuuden lietsomisesta. Hän kuvasi sen toimintaa sosiaaliseksi tuhopolttamiseksi ja asetti väkivaltaan osallistuneet järjestyksen ja tasavallan vastaisiksi toimijoiksi. Samalla hän tarjosi omaksi vaihtoehdokseen järjestystä, turvallisuutta, kansallista suvereniteettia ja demokratiaa.
Le Penin puheessa oli poliittisesti tehokas asetelma: siinä missä Macron vetosi keskusteluun ja yhteiseen vastuuseen, Le Pen korosti päätöksentekoa ja auktoriteettia. Le Penin kritiikki Macronin hitaasta reagoinnista oli perusteltua.
Presidentiltä voidaan vaatia muutakin kuin väkivallan tuomitsemista ja uusia neuvotteluja. Valtion on kyettävä turvaamaan kansalaisten turvallisuus, omaisuus ja julkisten instituutioiden toimintakyky ja nyt näin ei ole tapahtunut.
Vaikutetaanko Ranskaan ulkoa?
Ranskan levottomuuksien tarkastelussa on huomioitava myös ulkovaltojen mahdollinen vaikuttaminen. Kuuntelin maanantaina France Culturen Régulations numériques -ohjelman, jossa ranskalainen kirjailija Frédéric Martel käsitteli 18. lokakuuta julkaistussa jaksossa digitaalisen vaikuttamisen kysymyksiä.
Ohjelmassa käsiteltiin Ranskan turvallisuusviranomaisten ja alueellisen tiedustelun havaintoja Algerian, Iranin ja Venäjän mahdollisesta osuudesta levottomuuksiin. Venäjän pyrkimykset heikentää eurooppalaisten demokratioiden yhtenäisyyttä eivät ole uusi ilmiö.
Siksi mahdollisia vaikuttamisoperaatioita ei pidä sivuuttaa. Ulkoinen vaikuttaminen onnistuu parhaiten silloin, kun se voi hyödyntää jo olemassa olevia sisäisiä yhteiskunnallisia ristiriitoja ja tämän Venäjä on perinteisesti aina osannut.
Huomionarvoista on, ettei Macronin eikä Le Penin puheissa ulkovaltojen mahdollinen rooli noussut keskeiseksi teemaksi. Jos viranomaisilla on tästä näyttöä, kysymys ansaitsee julkisen ja täsmällisen selvityksen. Kansalaisten luottamusta ei rakenneta vihjailuilla, vaan avoimesti esitetyllä tiedolla.
Entä jos levottomuudet jatkuvat?
Maanantaina hallitus ja paikallisviranomaiset ryhtyivät kiristämään järjestyksenpitotoimia. Pariisissa otettiin käyttöön yöaikaisia rajoituksia tietyillä alueilla, ja muualla maassa valmisteltiin tai toteutettiin paikallisia ulkonaliikkumisrajoituksia.
Seuraava koetinkivi on se, kykeneekö hallitus estämään väkivallan uuden aallon. Jos levottomuudet jatkuvat tulevina viikonloppuina tarve turvallisuustoimien kiristämiseen kasvaa. Marraskuun 5. päiväksi on jo suunniteltu myös yleislakko.
Macronin ongelmana ei ole enää vain oppositio, vaan myös oman johtajuuden uskottavuus. Poliittinen pääoma on nyt kadonnut. Jos presidentti näyttäytyy kriisien perässä reagoivana eikä niitä hallitsevana johtajana, hänen mahdollisuutensa palauttaa luottamus heikkenevät entisestään.
Ennenaikaiset parlamenttivaalit ja presidentin ennenaikainen ero eivät ole enää kaukainen tai mahdoton asia. Poliittisen kriisin syveneminen voi lisätä vaatimuksia kummastakin ja heikentää Macronin jäljellä olevan presidenttikauden toimintakykyä. Hänen seuraajansa valitaan keväällä 2027, mutta kysymys kuuluu, millaisessa kunnossa Ranskan poliittinen järjestelmä ja yhteiskunta siihen mennessä on?
Julkisen talouden umpikuja
Ranskan nykyistä kriisiä ei voi erottaa julkisen talouden tilanteesta. Vuoden 2027 budjetin käsittely on vaikeaa, hallituksella ei ole vakaata parlamentaarista enemmistöä, ja julkisen talouden alijäämän supistaminen edellyttää poliittisesti kivuliaita ratkaisuja. Samaan aikaan talouden heikko kehitys, elinkustannukset ja julkisten palvelujen ongelmat ruokkivat tyytymättömyyttä.
Emmanuel Macron on pyrkinyt uudistamaan Ranskan taloutta, vahvistamaan työllisyyttä ja kilpailukykyä sekä korjaamaan julkisen talouden rakenteellista epätasapainoa. Keinoina ovat olleet työmarkkinoiden joustavoittaminen ja työurien pidentäminen. Ranskan nykyinen 8,2 prosentin työttömyysaste on kohtuullinen verrattuna Macronin edeltäjien aikana nähtyihin yli 10 prosentin lukuihin.
Eläkeuudistus muodostui kuitenkin yhdeksi hänen presidenttikautensa suurimmista poliittisista taisteluista ja epäonnistumisista. Se kohtasi alusta alkaen laajaa vastustusta, ja uudistuksen toimeenpanon keskeyttäminen on lisännyt julkisen talouden sopeutukseen liittyviä paineita.
Eläkeuudistus edes sen alkuperäisessäkään muodossaan ei olisi yksin kuitenkaan ratkaissut Ranskan velkaongelmaa. Se olisi ollut kuitenkin osa laajempaa yritystä vastata väestön ikääntymisen ja julkisten menojen kasvuun.
Nyt seuraavan presidentin ja hallituksen ratkaistavaksi jää vaikea yhdistelmä: miten hillitä velkaantumista, ylläpitää julkisia palveluja ja samalla vastata kansalaisten kasvaviin odotuksiin.
Jos Ranska menettäisi kykynsä rahoittaa itseään kohtuullisin ehdoin, ulkopuolinen talouspoliittinen ohjaus voisi realisoitua. Kreikan velkakriisin aikainen troikka on tässä varoittava vertaus, ei ennuste Ranskan väistämättömästä tulevaisuudesta. Tässä piilee myös populistisen suvereniteettipuheen ristiriita. Suvereniteetti ei ole vain iskulause, vaan myös kyky kantaa taloudelliset seuraukset omista päätöksistä.
Ranskan talouden koko, rakenne ja asema euroalueella poikkeavat merkittävästi Kreikasta. Euroopan vakauden kannalta Ranskan talouden horjuminen olisi aivan eri mittaluokan uhka, kuin mitä Kreikka aikoinaan oli.
Ranska vuonna nolla
Macronin presidenttikauden loppua leimaa kolmen kriisin kietoutuminen toisiinsa: valtion auktoriteetin horjuminen, poliittisen päätöksenteon vaikeutuminen ja julkisen talouden vaje. Paradoksaalisesti kaikki kolme teemaa olivat myös Macronin ensimmäisen vaalikampanjan tärkeitä teemoja, joihin presidentti halusi puuttua.
Presidentin tehtävä on johtaa maata myös silloin, kun päätökset ovat epäsuosittuja ja yhteiskunnallinen vastustus voimakasta. Nyt Macron joutuu puolustamaan samanaikaisesti valtion auktoriteettia, poliittisen järjestelmän uskottavuutta ja talouspolitiikkansa perintöä-jos sellaista edes enää on.
Marine Le Penin kaltaisille haastajille tämä tarjoaa mahdollisuuden.
He voivat esittää kriisin todisteena siitä, että nykyinen poliittinen johto on epäonnistunut ja että maa tarvitsee uuden suunnan. Ranskan seuraava poliittinen vaihe ratkaisee, kykeneekö maa uudistamaan järjestelmäänsä demokraattisesti vai syvenevätkö vastakkainasettelu ja toimintakyvyttömyys entisestään?
Pelissä on myös koko ranskalaisen hyvinvointivaltion ja yhteiskuntamallin tulevaisuus ja maa ei ole suinkaan ongelmansa kanssa yksin. Siinä mielessä kysymys on uuden aikakauden alusta – ja siitä, kuka kykenee johtamaan Ranskaa sen läpi.
