Hallituspuolueet ja uusi oppositio ajoivat nopeasti asemiinsa, kun eduskunta keskiviikkona keskusteli pääministeri Petteri Orpon (kok.) oikeistohallituksen ohjelmasta.
Luottamus oli hallitustunnusteluiden ja -neuvotteluiden alussa Orpon suosikkisana. Hän käytti sitä ahkerasti. Tuleva pääministeri halusi varmistaa, että puolueiden välinen kyräily ja riitely päättyvät hallitussopimuksen hyväksymiseen.
Hallituksen nimityksen jälkeen tyyli on muuttunut. Orpon tuorein lempisana on pakko. Hallitusohjelman leikkauksia perustellaan tylysti.
”Kun on pakko tehdä, niin on pakko tehdä”, Orpo tokaisi eduskunnan täysistunnossa.
”Näitä asioita on kerta kaikkiaan pakko tehdä”, hän sanoi keskiviikkona Yleisradion A-studiossa.
Samassa lähetyksessä valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) muistutti: ”Mikäli ei olisi pakko, emme tekisi minkäänlaisia leikkauksia.”
Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson vastasi ja osaltaan valoi pohjaa politiikan ilmapiirin kiristymiselle.
”Mikään pakko tehdä näin, ei ole.”
Demokratiassa ja politiikassa pakko on suhteellinen käsite, joka ruokkii vastakkainasettelua.
Väittely ja taktikointi kuuluvat demokratiaan, jossa puolueet hakevat toisistaan vikoja edistääkseen omia ohjelmiaan ja valtapyrkimyksiään. Liian jyrkillä puheenvuoroilla väittely muuttuu politiikan asemasodaksi, jossa tarpeelliset uudistukset ja hallituksen tavoitteet voivat vaarantua.
Valtioneuvos Johannes Virolainen (kesk.) varoitteli, että politiikassa ei kannata pyrkiä selkävoittoihin. Yrityksessä voi helposti mennä omasta heitostaan selälleen.
Hyvä esimerkki löytyy lähimenneisyydestä. Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) porvarihallitus uhkasi 2015 työmarkkinajärjestöjä pakkolaeilla, jotka tärvelivät hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen välit. Hallitus perui hankkeensa, kun järjestöt hyväksyivät pitkien neuvotteluiden jälkeen yhteiskuntasopimuksen.
Sipilän toinen suuri tavoite kariutui. Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus juuttui eduskunnassa perustuslakivaliokuntaan ja sosiaali- ja terveysvaliokuntaan.
Sipilän ja valtiovarainministeri Alexander Stubbin (kok.) hallitus ajoi heti alussa seinään. Ongelmia korosti se, että ay-liikkeen lisäksi hallitus riiteli keskenään. Sipilä oli eroamassa vain muutama kuukausi hallituksen muodostamisen jälkeen, kun keskustalla ja kokoomuksella oli vaikeuksia sopia sote-linjastaan.
Orpon hallituksen ohjelmassa on samoja miinoja kuin Sipilän ministeristön tavoitteissa. Esimerkiksi vuorotteluvapaan poistaminen, ensimmäisen sairauspäivän muuttaminen palkattomaksi ja asumistuen leikkaus.
Presidentti Mauno Koivisto hämmästeli 1990-luvun alussa, että oppositio johtaa poliittista keskustelua eikä pääministeri Harri Holkerin (kok.) hallitus. Sellainen vaara on jokaisella hallituksella.
Taitava ministeri osaa panna vaalivaihteen pois päältä ja käyttää luottamusta vahvistavia puheita.
Uudella hallituksella on mahdollisuus johtaa yhteiskuntaa ja keskustelua. Pääministeri ja valtiovarainministeri ovat siihen riittävän kokeneita.
