Tätä kirjoittaessani on kulunut tasan vuosi Pentti Linkolan kuolemasta. Vuonna 2018 kaikkien tuntema Pentti sai kutsun Presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhliin. ”Legendaarinen kalastaja” kieltäytyi. Se oli pettymys. Tarjolla olisi ollut väkevä esimerkki siitä, mitä ovat kaksoisstandardit eli kaksinaismoralismi.
Itsenäisyyspäivänä 2018 laitaoikeisto järjesti jälleen kerran 612-marssin Helsingissä. Paikalle kasaantui sekalainen seurue kansallismielisiä aktivisteja, mukana myös tuomioistuimen päätöksellä lakkautetun Pohjoismaisen vastarintaliikkeen uusnatseja.
Pentti Linkola olisi hyvin voinut olla mukana 612-kulkueessa. Hän oli yksi niistä hyvin harvoista ihmisistä, joka toistuvasti ja täysin avoimesti kertoi ihailevansa natsismia ja totalitaarista yhteiskuntamallia. ”Mitkä tahansa diktatuurit ovat demokratioita parempia. Suurelta osin kansallissosialismi oli erittäin hieno filosofia”, Pentti tiivisti maailmankatsomuksensa.
Olisi ollut riemastuttavaa kuunnella Linnan juhlien kutsuvieraiden ja kommentaattorien arvostavia kommentteja ”elämänpuolustajaksi” kutsutun Linkolan ”tinkimättömästä” ajattelusta. Ja seuraavaksi näyttäkäämme suoraa lähetystä äärioikeiston marssista. Pelottavaa katseltavaa, tällaisen me tuomitsemme.
Ei natseja Helsinkiin, ei natseja Suomeen – paitsi Linkola.
Mitä olisi sanonut Israelin lähettiläälle?
Mitäpä jos tämä vihreän liikkeen syntyvaiheen suuri vaikuttaja olisi sattunut Linnan juhlissa yhteen Saksan tai Israelin suurlähettilään kanssa? Mitä mieltä he olisivat olleet arvostetun ajattelijan vaatimuksesta antaa tunnustus natsien elonkehälle tekemästä palveluksesta. Näin Päijänteen profeetta lausui natsismista jo vuonna 1972: ”On tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, ympäristöä haittaamattomalla tavalla.”
Kun Linkola vuonna 2011 vertaili natsien, Stalinin ja Britannian ja Yhdysvaltojen pommitusten tuloksia toisessa maailmansodassa, natsit ja erityisesti Auschwitzin tuhoamisleiri sai suurelta luonnonsuojelun esitaistelijalta korkeimman arvosanan. Kaikki ihmisten murhaaminen on hänen mielestään toki ihailtavaa. Suomen Rousseauksi kutsutun suurmiehen mukaan natsien teot olivat kuitenkin ekologisimpia ja inhimillisimpiä. Taloja ja tavaroita ei tuhottu. Rautatiekuljetukset olivat ekotehokkaita. Kaasu tappoi kivutta ja vauhdilla. ”Ekotaseen kannalta ihanteellista oli vielä ruumiiden hyötykäyttö, hiuksia myöten.” Vuosien saatossa Pentti ehti ylistää myös vasemmistolaista terroristiorganisaatiota Baader–Meinhof-ryhmää, joka vastusti kapitalismia ja Yhdysvaltojen imperialismia kaupunkisodankäynniksi kutsutuilla murhilla.
Ja mitä mieltä meidän pitäisi olla tästä suuren näkijän lausunnosta vuodelta 2006? ”Hitler-Jugendin nuorissa, jotka kansallispuvuissa vaelsivat vuorilla vaalea arjalainen tukka hulmuten ja haitarin soidessa, tiivistyy se, mitä pidän natsismissa loistavana.” Tai tästä: ”Koululaiset täytyisi opettaa kyseenalaistamaan demokratia, tai ainakin keskustelemaan sitä. Toisaalta on sitten tämä ajatus, että natsismi on paha. Kukaan ei halua keskustella siitä, kuinka loistava filosofia se oikeasti oli. Oliko siinä muutakin pahaa kuin se, että se hävisi toisen maailmansodan?”. Vastaavia esimerkkejä voisi listata lisää eri vuosikymmeniltä Linkolan kirjoituksista ja haastatteluista. Kyse ei tosiaankin ole mistään kännipäisistä somepäivityksistä.
Suomeenkin rantautuneen cancel-kulttuurin aikoina olemme nähneet ihmisten menettävän työpaikkansa tai vähintään parkuvan anteeksiantoa, kun jostain leviää huhuja, että tämäkin rutjake on kolmekymmentä vuotta sitten melkein varmasti tai ainakin ehkä käyttänyt n-sanaa tai muuten vaan käyttäytynyt ikävästi. Jokuhan voisi tämän perusteella luulla, että anteeksipyyntöjä nykyään vaadittaisiin jokaiselta, joka on puolinaisenkin myönteisen ynähdyksen lausunut avoimesti natsismia ja kansanmurhia ihailleesta Pentti Linkolasta. Miten on, arvoisat vääriä mielipiteitä jahtaavat somesoturit? Koska ja kenestä aloitetaan?
Pekka Haaviston twiitti pysäytti
Ehkäpä kansainvälisiä uutistoimistoja, kansalaisjärjestöjä ja ulkomaiden hallituksiakin kiinnostaisi, mitä Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto 5.4.2020 twiittasi ihmisoikeuksia vihanneesta natsiaatteen kannattajasta: ”Uutinen Pentti Linkolan poislähdöstä pysäytti. Omaan ajatteluuni vaikutti kouluaikana vahvasti Linkolan pamfletti Unelmat paremmasta maailmasta. Linkola oli synnyttämässä vihreää liikettä ja eli kuten opetti. Suuri luonnonsuojelija on poissa.” Sen ei pitäisi olla kenellekään yllätys, että äärioikeistojärjestö Suomen Sisu muisti Twitterissä samana päivänä Vihreäksi Jumalaksikin kutsuttua kalastajaa: ”Maailma on tänään menettänyt yhden ehtyvistä luonnonvaroistaan Pentti Linkolan kuoltua 87-vuotiaana. Hänet tunnettiin luonnonsuojelijana ja radikaalina ympäristöfilosofina. Lepää rauhassa.”
Linkolaan kohdistuvaa ihailua ja henkilöpalvontaa löytyy suomalaisesta mediasta ja kirjallisuudesta viime vuosikymmeniltä satamäärin, ellei tuhansittain.
Häntä on kutsuttu myös edellä aikaansa olleeksi näkijäksi. Niinpä. Viime vuosikymmeninä suuren ajattelijan käsitykset ovat saanet nostetta ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Liberaalia demokratiaa ja ihmisoikeuksia kyseenalaistetaan ennennäkemättömällä tavalla, esimerkiksi Unkarissa. Voisi luulla Pentin ajattelua vuosikymmenien ajan arvostaneiden juuri nyt riemuitsevan. Tämä joukko ei ole aivan pieni. Vuonna 2013 Helsingin Sanomien suuressa kansallisessa äänestyksessä kalastajamme pääsi neljännelle sijalle, kun pyydettiin nimeämään ”Suomen 10 aarretta”.
Kulttuuri- ja luonnonsuojeluväessä Linkolan ihailijoita on tietysti kaikkein eniten, vaikka seassa on ollut myös niitä, jotka eivät Linkola-kulttiin hurahtaneet. Vuonna 1983 hän sai kirjallisten piirien suuresti arvostaman Eino Leinon palkinnon. Toki aina muistetaan todeta, että Linkolan vaatimukset ovat ”ankaria” ja että hän on kovin ”tiukka”. Aivan. Demokratian ja ihmisoikeuksien alasajo ja globaali kansanmurha, tiukkaa on.
Punavihreyden moraalinen konkurssi
Punavihreän kulttuuriväen moraalisen konkurssin huipentuma koettiin vuonna 2017, kun Riitta Kylänpään kirjoittamalle ekonatsin elämäkerralle (Ihminen ja legenda!) myönnettiin Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto. Harvoinpa olen tuntenut niin voimakasta myötähäpeää kuin lukiessani teoksen sivuilta tihkuvaa henkilöpalvontaa: ”Hänen ryhdikkäästä, rauhallisesta olemuksestaan uhkui outoa voimaa, hänen läsnäolonsa oli vahva.” Anni Sinnemäen entinen eduskunta-avustaja Salla Tuomivaara puolestaan kirjoitti natsista otsikolla ”Elämänilon ylittämätön arvo – untuvanpehmeä Linkola”. Linnut! Rakkaus! Pentti saa kaiken vihansa anteeksi. Voiko lintuja niin paljon rakastava mies olla muuta kuin hyvä, pyhimys oikeastaan?
Tunnettuja ovat myös surullisenkuuluisien äärioikeistoaktivisti Timo Hännikäisen ja punavihreän puuskahtelijan Antti Nylénin Linkola-ylistykset. Nämä toisiaan muistuttavat mielipidekirjoittajat ovat kovasti yrittäneet ängetä linkoloiksi Linkolan paikalle toistelemalla mestarinsa ihmisvihaa.
On kysyttävä, mitä käsittämätön Linkola-palvonta kertoo Suomesta? Miksei tätä väkivaltafantasioissa piehtaroinutta sekopäätä yksinkertaisesti jätetty huomiotta?
Kirjallisuudentutkija ja kirjailija Markku Eskelisen ehdotus osuu maaliin. Eniten Linkolan asema suomalaisessa kulttuurissa kertoo demokraattisen perinteen ohuudesta.
Jos olemme rehellisiä, Suomi ei ole ollut liberaali demokratia kuin hädin tuskin kolmekymmentä vuotta. Toisen maailmansodan jälkeen olimme vuosikymmenten ajan Neuvostoliiton kainalossa kiemurrellut puolidemokratia, eräänlainen itäblokin ulkojäsen. Vladimir Putinin määritelmä nyky-Venäjästä ohjailtuna demokratiana on osuva kuvaus myös Kekkoslovakiasta. Yhä toistellussa virallisessa fraseologiassa Suomi sen sijaan oli puolueeton, pohjoismainen demokratia.
Sitä ennen, vuodesta 1917 alkaen, Suomi oli Saksan kolonisoimaksi vapaaehtoisesti itsensä vängännyt pohjoisbalttilainen umpiperä, epämääräinen kaistale lännen ja idän välissä. Sen kansallismielinen ja autoritaarinen ilmapiiri oli myös Pentti Linkolan lapsuuden ympäristö. Hänen akateeminen perheensä ja sukunsa eivät olleet vain kulttuurisesti saksalaismielisiä. Esimerkiksi Linkolan isoisän veli, puolustusvoimien ylilääkäri Eino Suolahti oli IKL:n perustajajäseniä. Kun Heinrich Himmler vieraili Suomessa kesällä 1942, Eino isännöi häntä Pentin rakkaan Nenno-sedän kanssa Suolahtien huvilalla. Järkyttävintä Pentille oli Lapin sota, koska ”Suomi joutui taistelemaan silloin veljeskansaansa vastaan”.
Jotkut kai vieläkin uskovat sodanjälkeisen valtavirtahistoriankirjoituksen väitettä, jonka mukaan Suomi ei ollut toisessa maailmansodassa natsi-Saksan liittolainen, vaan kävi ”erillissotaa”.
Kirjailijoiden tekemiset heijastivat tätä aikaa erinomaisen hyvin. Kuinka ylpeitä Suomessa oltiinkaan, kun runoilija ja professori Veikko Antero Koskenniemi valittiin natsien perustaman propagandajärjestö Euroopan kirjailijaliiton varapuheenjohtajaksi. Puheenjohtaja oli Joseph Goebbels. Vuonna 1942 Saksan matkan jälkeen liiton aktiivijäsen Mika Waltari kirjoitti Suomen Kuvalehteen: ”[Goebbelsin] puhe oli omiaan painumaan mieleen tyynessä maltillisuudessaan ja kaikkia kiihkoilevia eleitä karttavassa esityksessään. Se, samoin kuin kokouksen henki sinänsä, oli omiaan vakuuttamaan, ettei sitä uutta Eurooppaa, joka nyt on hahmottumassa, suinkaan laadita jonkin valmiin reseptin mukaan, vaan koko Euroopan henkiset voimavarat tahdotaan koota, jotta kukin kansa toisi siihen oman osuutensa hedelmällisessä ja toverillisessa yhteistyössä.”
Laitavasemmisto sukua fasismille
Toisinaan on ihmetelty, kuinka sotilaiden lasten sukupolvi kääntyi 1960- ja 1970-luvuilla sosialismiin ja kommunismiin. Siinä ei ole mitään yllättävää, koska se ei ollut kääntyminen, vaan isien ja äitien tuttu kollektivistinen aate uudella tavalla kehystettynä. Taide- ja yliopistoväen 1970- ja 80-lukujen taistolaisuus ja muukin laitavasemmistolaisuus olivat saman autoritaarisen mielenmaiseman ilmentymä kuin oli 1930-luvun laitaoikeistolaisuuskin. Mikä oikeastaan erottaa fasismin eri muodot laitavasemmistolaisista liikkeistä? Ne kaikki tavoittelivat liberaalin, parlamentaarisen demokratian ja avoimen markkinatalouden alasajoa ja niiden korvaamista kaikkia yhteiskunnan lohkoja ohjaavalla yksipuoluejärjestelmällä. Vasemmistopuheessa tätä kutsuttiin ”kansandemokratiaksi”.
Kun laitetaan yhteen 1930- ja 1970-lukujen henkinen perintö saadaan 2020-luku ja sen poliittisten ääripäiden identiteettipolitiikka. Loppupeleissä näennäiset ääripäät ovat kummallisella tavalla samanlaisia. Olisiko osa kansallismielisten ja punavihreiden toisiinsa nykyään kohdistamasta raivosta perua siitä, että kirkkaina hetkinä aatteiden samankaltaisuus voi välähtää ärhäkkään aktivistin mielessä? Ikävää tosiasiaa ei voi oireilla muuten kuin huutamalla entistä kovempaa.
Lopultakin Linkola vain vei johdonmukaiseen loppuun asti ne ajatuskulut, joita surullisen iso osa suomalaisista on hellinyt jo vuosikymmeniä. Tämän mielenmaiseman ytimessä on aina ollut lähtökohta ”tarkoitus pyhittää keinot”, yksi tuhoisimmista ajatuksista ihmiskunnan historiassa.
