Kirjoittaja ihmettelee reaktioita tilanteeseen, jossa poliittinen vastustaja muistuttaa itseä. LEHTIKUVA / SEPPO SAMULI

Jarkko Tontti: Torjutun vihan paluu

Sekä kansallismielisten että punavihreiden retoriikan ytimessä on vihollisen etsiminen.

Tukahdutettujen varhaisten muistojen palaaminen on yksi ihmismielen oudoista toimintatavoista. Ihminen voi tietämättään sisäistää kokemansa traumat ja oirehtia niitä eri tavoin läpi elämänsä sitä itsekään tajuamatta. Surullisen usein esimerkiksi väkivaltarikollinen on itse ollut väkivallan uhri jo varhaisella iällä.

Jotain samaa tuntuu tapahtuvan myös yhteiskuntien tasolla. Vain muutama vuosikymmen sen jälkeen, kun Unkari vapautui autoritaarisesta yksipuoluejärjestelmästä, maahan on salavihkaan syntynyt samankaltainen järjestelmä. Viktor Orbánin Fidesz-puolue on pikkuhiljaa ottanut ohjaukseensa valtaosan Unkarin mediaa.

Unkarissa vieraillessani eräs kirjailija muisteli nuoruuttaan sosialistisessa Unkarissa, kun hänen isänsä varoitti uskomasta mitään, mitä lehdissä lukee. Nykyään hän neuvoo omaa lastaan täsmälleen samoin. Suuri osa unkarilaisista saa maailman tapahtumista tietoa vain yhtä ainoaa puoluetta myötäilevästä mediasta. Kuten sosialismin aikana, myös nyky-Unkarissa vallassa olevaan poliittiseen puolueeseen kytköksissä olevat toimijat kontrolloivat isoa osaa maan taloudellisesta toiminnasta.

Mitä pidempään keskustelin unkarilaisten kanssa, sitä vakuuttuneemmaksi tulin, että Unkarin tapahtumissa on vähintäänkin osittain kyse sosialismin ajan traumojen oirehtimisesta nykyajassa. Ja samalla sen ajan yhteiskunnan tiedostamattomasta simuloinnista ja uudelleen elämisestä. Vaikka melkoinen osa Fideszin poliittisesta retoriikasta on nimenomaan uhriutumista sosialistisen Unkarin tapahtumista ja poliittisten vastustajien leimaaminen kommunistien perillisiksi.

Unkarin nykytilanne on myös erinomainen muistutus siitä, että politiikan näennäiset ääripäät muistuttavat hämmentävällä tavalla toisiaan. Punavihreää vasemmistoa ja kansallismielistä oikeistoa pidetään toistensa vastakohtina, mutta tarkemmin katsottuna niiden kannattajien mielenmaisema on samanlainen. Poliittiset ideologiat eivät sijaitse janalla vaan ympyrällä, jossa ääripäät lopulta tulevat yhteen.

Niin se toki on ollut historiallisestikin. 1920- ja 1930-luvuilla Saksassa, Italiassa ja Unkarissa pääsi niin kommunistina kuin kansallissosialistina tai fasistina inhoamaan finanssikapitalismia, individualismia ja liberaalia parlamentaarista demokratiaa sekä tietysti vetoamaan kansan etuun. Sen ajan äärioikeistojohtajista esimerkiksi Joseph Goebbels ja Benito Mussolini olivat alun perin vasemmistolaisia. Kuten kommunismin, myös fasismin ja kansallissosialismin ytimessä oli talouselämän voimakas ohjaaminen poliittisesti asetettujen tavoitteiden perusteella.

1900-luvun alkuvuosikymmenten tapaan myös nykyään sekä kansallismielisten oikeistopopulistien että punavihreiden vasemmistopopulistien retoriikan ytimessä on vihollisen etsiminen. Se on keskeinen tapa rakentaa omaa identiteettiä. Laitaoikeistolaisuus ja punavihreys ovat kollektivistisia ideologioita, jotka elävät identiteettipoliittisesta vastustamisesta ja protestista. Kompromissit eri mieltä olevien kanssa ovat mahdottomia.

Kun seuraan näiden kahden ääripäiden toisiinsa kohdistamaa somevihaa, en voi välttyä ajatukselta, että raivon taustalla on myös perustavien samankaltaisuuksien epämääräinen, tiedostamaton tajuaminen. Kuin viha olisi ainoa keino kestää sitä ajatusta, että poliittinen vastustaja muistuttaakin oudolla tavalla itseä.

Jarkko Tontti

Jarkko Tontti

Kirjoittaja on kirjailija ja oikeustieteen tohtori, poliittisesti sitoutumaton.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt