Neljä pommia kulki viime vuoden heinäkuussa Euroopan taivaalla.
DHL:n koneisiin järjestetyissä kolleissa oli ajastimella, sytyttimellä ja herkästi syttyvällä nitrometaanilla varustettuja hierontatyynyjä. Yksi paketeista leimahti Leipzigin lentokentällä Saksassa ja toinen varikolla kuorma-auton perävaunussa Puolan Varsovan lähellä. Kolmas sytytti pahan tulipalon varastolla Englannin Birminghamissa. Viimeinen paketti ehti jäädä Puolan tiedustelun haaviin ennen räjähtämistään. Oli silkkaa onnenkauppaa, ettei yksikään palopommi lauennut suuren rahtikoneen ruumassa kesken lennon.
Operaation takana oli Venäjän sotilastiedustelu GRU. Vastaavia räikeitä ja piittaamattomia sabotaasi- ja jopa salamurhahankkeita on tullut julki useita viime vuosina. Paljastetut tapaukset ovat vain jäävuoren huippu varjosodassa, jota Moskova meitä vastaan joka päivä käy. Julkinen keskustelu aiheesta on silti alkanut käydä pöyristyneestä toteavaksi. Poliitikot ja asiantuntijat kertovat meille, että tämä on uusi normaali, josta ei saa provosoitua – ja se kertoo Kremlin onnistumisesta.
Vaikuttamisoperaatioiden psykologinen puoli jää usein liian vähälle huomiolle.
Sabotaasin, pahenevien ilmatilaloukkausten, joukkojen siirtojen ja uhkaavien puheiden synkin tavoite on arkipäiväistää avoimen sodankäynnin kynnyksen alapuolella olevaa toimintaa ja puskea ”normaalia” eli sallittavuuden rajaa yhä pidemmälle. Infosodan mylly maalaa samalla länsimaisista päättäjistä ja EU:n ja Naton kaltaisista instituutioista impotentteja lässyttäjiä.
Salamitaktiikka
Kylmän sodan aikaan etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa hikoiltiin Neuvostoliiton niin kutsutusta salamitaktiikasta. Ajatusharjoituksen ytimessä oli pohdinta siitä, miten Nato ydinasepelotteineen toimisi, jos vihollinen ei aloittaisikaan totaalista sotaa Euroopassa vaan etenisi ”siivu kerrallaan”. Ottaisiko Washington sotariskin Itämeren sulun tai vaikkapa Berliinissä syttyneen kahakan takia? Entä jos Moskova menisi tästä vielä vähän pidemmälle ja sitten taas pysähtyisi? Tunnetussa huumoriversiossa Lontoossa havahdutaan reaktiokynnyksen alla tapahtuvaan hivutukseen vasta, kun venäläiset ovat jo ylittämässä Kanaalia.
Vitsissä on totuuden siemen. Länsimailla on historiallisesti ollut huomattavasti autoritääristä itänaapuria vähemmän liikkumatilaa sodan ja rauhan välisellä harmaalla alueella. Se on oikeusvaltion varjopuoli.
Puolustusvoimain komentaja, kenraali Janne Jaakkola myönsi asian melko suoraan syyskuussa Helsinki Security Forumissa. Jaakkola kuvasi Naton voiman perustuvan todellisista kyvyistä rakentuvaan sotilaalliseen pelotteeseen. Hybridisodankäynnissä pelotetta on kuitenkin hänen mukaansa mietittävä uudestaan. ”Meillä ei ole pelikirjaa, jos olisi, toimisimme sen mukaan”, komentaja sanoi Ylen mukaan.
Tätä heikkoutta Vladimir Putinin Kreml meitä vastaan hyväksikäyttää.
Kesän aikana on nähty sabotaasioperaatioiden lisäksi suoraa ja suunniteltua sotilaallista toimintaa. Venäjä on lähettänyt lennokkeja tarkoituksella Puolan rajan yli Ukrainaan suuntautuneen ilmahyökkäyksen aikana. Viron ilmatilassa lennätettiin pian sen jälkeen hävittäjiä poikkeuksellisen pitkään ja röyhkeästi.
Puolassa länsihävittäjät pudottivat hämäysmaaleiksi suunniteltuja venäläisiä vanerilennokkeja miljoonien eurojen hintaisilla ilmataisteluohjuksilla. Kaikkia vajaasta paristakymmenestä tunkeutujasta ei joko haluttu tai pystytty ampumaan alas. Yksi torjuntaohjus saattoi vikaantua ja tuhota puolalaisen asuintalon.
Vähän aiemmin Ukrainaan kohdistui ilmahyökkäys, jossa Venäjä käytti kerralla yli 800 lennokkia. Niitä torjuttiin monikerroksisella ilmapuolustuksella, jollaiseen ei ole tällä hetkellä kykyjä yhdelläkään Euroopan maalla.
Tässä piilee toinen vaaranpaikkamme. Puolustusvoimain komentajan kuvaama todellinen sotilaallinen pelotteemme ei nimittäin ole lainkaan niin hyvissä kantimissa kuin haluamme uskoa. Nato-maiden tavanomaisten aseiden pelote Venäjän suuntaan perustuu oletettuun kykyyn aiheuttaa viholliselle niin suuria tappioita, ettei hyökkäys kannata. Ukrainassa nähty osoittaa, että laskelmamme siitä, millaisia tappioita Moskova on valmis sietämään, on ollut pielessä. Yhtä pielessä on laskelmamme siitä, että ilmapuolustuksemme riittäisi hetkeksikään kaupunkiemme puolustamiseen massamaiselta ohjusten ja lennokkien käytöltä.
Euroopassa ei valmisteta tällä hetkellä lainkaan ballistisia ohjuksia tai pitkän kantaman pommilennokkeja. Risteilyohjuksia valmistuu vain noin sata vuodessa. Venäjän tuotantolinjoilta virtaa joka kuukausi useita satoja ohjuksia ja jopa tuhansia lennokkeja ja ilmapuolustuksen kuormittamiseen tarkoitettuja hämäysmaaleja. Niistä iso osa menee Ukrainan rintaman sijasta varastoihin tulevaa käyttöä varten.
Jos Yhdysvaltojen kyvyt jätetään arvion ulkopuolelle, on tunnustettava, ettei Euroopalla ole käytännössä todellista tavanomaisiin pitkän kantaman aseisiin perustuvaa pelotetta Venäjää vastaan. Tarvitsemme valtavia määriä niin pommilennokkeja kuin ohjuksiakin sekä avoimesti julki viestityn valmiuden käyttää niitä strategisesti tärkeisiin kohteisiin Venäjällä. Tämä ei nostaisi sodan todennäköisyyttä vaan alentaisi sitä.
Kun Venäjän GRU lähetti pomminsa liikkeelle viime vuoden kesällä, oli sen operaatiosuunnitelmassa otettu huomioon tilanne, jossa pommi pudottaa laskeutumassa tai nousemassa olevan suuren rahtikoneen johonkin eurooppalaiseen suurkaupunkiin, ja jopa satoja siviilejä kuolee. Tämä kannattaa jokaisen pitää mielessä. Käsityksemme siitä, millaisiin hirmutekoihin naapuri on ollut valmis jo pitkään, on ollut aivan pielessä.
Juuri nyt vastaamme kiihtyvään hybridisotaan kutsumalla sitä uudeksi normaaliksi, turvaamme pelotteeseen, jota ei todellisuudessa ole ja onnittelemme itseämme eskalaation välttämisestä samalla kun naapuri pitää meitä heikkoina.
Mitä pidemmälle annamme Moskovan mennä, sitä voimakkaampaan vastareaktioon joudumme lopulta turvautumaan.
Nyt olisi jo hyvä aika provosoitua.
Kirjoitus on julkaistu Nykypäivä-lehdessä 3/2025.
LUE MYÖS:
Ukrainaa moukaroidaan nyt tavalla, jonka edessä Suomi olisi aseeton
