Suomalaisen esittävän ja luovan musiikin väki oli verrattain yritteliästä. Sodan voittanut ja maamme alistanut valtiomahti oli viattomalle Suomen taiteelle pohjaton vientikohde. Siihen musiikki oli suotuisan neutraalia: ei oltu markkinoimassa eripuraa saati vallankumousta.
Toisin oli Neuvostoliiton suhteen: sen byrokratia kyttäsi toinen toistaan, se harkitsi ja pyöritti eri tahoilta tulleita pyyntöjä aivan kuin olisi ollut hetkittäisessä vaaratilanteessa. Neuvostobyrokratia toimi ylihitaasti. Toisaalta se saattoi tehdä äkkinäisiä muutoksia, lykkäyksiä tai kohteliaita tyrmäyksiä. Kun suomalaiset lähettivät ehdotuksia, viranomainen A alkoi käsitellä asiaa, mutta kun tehtävä siirtyi muutaman kuukauden kuluttua viranomaiselle B, tapauksen harkinta alkoi alusta.
Simo Mikkonen (s. 1978) on sosiokulttuurisen muistamisen professori. Hänet on juuri valittu Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajaksi. Mikkonen väitteli tohtoriksi 2007 aiheenaan Neuvostoliiton sota-ajan jälkeinen kulttuuripolitiikka. ”Äänirautaa rajalle” käsittelee valtaisaan aineistoon perustuvia Suomen ja Neuvostoliiton välistä musiikinvaihtoa. Vastoin kuin sodan ja politiikan osalta tilanne on, arkistoista on löydettävissä paljon asiakirja- ja muisteluarkistotietoa.
Oikeastaan musiikin parissa työskenneillä ei ollut paljoakaan ketunhäntää kainalossaan, kyse oli oman osaamisen viemisestä ja naapurin lahjakkuuksien tuonnista Suomeen. Sotien jälkeen Neuvostoliitto rynni Suomeen monin eri tavoin. Kulttuurin yksi alku ja kohokohta oli, kun vuoden 1945 tammikuussa Puna-armeijan kuoro vieraili maassamme. Vierailut alkoivat hitaasti, mutta molempia osapuolia hyödyntäen. Ilmapiiri lämpeni. Tarkoitus oli päällisin puolin hyvä.
Suomalaisten suuri tehtävä oli voittaa neuvostobyrokraattien luottamus. Järjestelmä oli erittäin suljettu, ja vain harvat valitut ja luotetut alkoivat saada luvan päästä vierailuille länteen. Tuossa Suomi oli sodan voittaneille verrattain turvallinen laboratorio.
Tänne pääsivät pian suuretkin mestarit, mukanaan usein päällystakeiksi nimetyt kanssamatkustajat, joiden tehtävä oli valvoa kaiken sujuvan riskeittä. Pahintahan olisi ollut tunnetun taiteilijan loikkaus, ja siksipä neuvostoliittolaiset eivät tulleet perheineen. Lännen tiedotusvälineet kun olisivat nostaneet loikkauksista suurenkin kohun, joka olisi kiirinyt rautaesiripun tuolle puolen.
Simo Mikkosen kirja on satojen taiteilijanimien luettelo yhdistettynä palkkioneuvotteluihin ja rahasummiin. Suomen puolella huseerasivat julkishallinto, muutama konserttitoimisto ja Suomi-Neuvostoliitto-seura. Viimeksi mainittu toimi amatöörimaisesti ja käytti ystävyysliturgiaa anoen kotimaista raha-apua, samalla kun liitti vierailijoita omiin tilaisuuksiinsa. Kuviot olivat koukeroisia, monella oli puoluepoliittinen tarve kunnostautua.
Jyväskylän Kesän johdossa toiminut säveltäjä Seppo Nummi luokitellaan kirjassa suostuttelun mestariksi. Hän rakensi Jyväskylän juhlille idean mestarikursseista, joihin opettajiksi tulivat suuret maailman tähdet. Samaan tilanteeseen otettiin mukaan myös suomalaisia kuunteluoppilaita. Joskus meno oli aika julmaa, jos ajatelleen silloista oppilaiden kohtelua.
Esimerkiksi Dmitri Baskirovin kurssit olivat kova koettelemus Risto Laurialalle, jonka nuotit mestari paiskari ympäri salia niin, että Lauriala otti ja lähti. Suomalainen opetustapa oli hellempi, opettaja saattoi kuunnella siivosti oppilaansa soittoa, ja vasta esityksen jälkeen lempeästi esitti näkemyksensä. Baskirov ei odottanut tahtiakaan, rähjäsi heti. Hän oli tyrannivaltion kasvatti.
Siksikö Suomen Kansallisoopperan pääjohtaja Alfons Almi tuli toimeen – ainakin aluksi – naapureiden kanssa. Neuvostovenäjä kun tänäänkin kunnioittaa määräileviä öykkäreitä, eikä ihme että sikäläisten säveltäjien johdossa olikin Tihon Hrennikov, ihan Unkarin Orbanin näköinen käskijä. Joutui Almikin pyytämään anteeksi, mutta onnistui hienoihin vaihtokauppoihin.
Kun kirjoittaja haastatteli Punaisen viivan säveltäjää Aulis Sallista, tämä kertoi tuntemuksiaan vientimatkoilta:
”Se oli ihan hirveetä… osa kuorolaisista oli päättänyt viedä tutuille Tallinnaan silkkisukkia, jonka vuoksi lasti jäi tullissa kiinni. Kun suomalaisilta tivattiin, kuka oli syyllistynyt salakuljetukseen, koko kuoro ilmoittautui syylliseksi. Välikohtauksen vuoksi käytännössä Macbeth täytyi esittää ilman ja Punainen viiva pienellä harjoituksella. Kun esitykset kuitenkin olivat loppuunmyytyjä: lippuja jaettiin valikoidusti, valtaosa osa lipuista olisi päätynyt puoluekokousedustajille, ei siis normaalille yleisölle. Yleisössä oli ”isoja, valkosipulilta haisevia ukkoja.”
Simo Mikkonen: Äänirautaa rajalle. Musiikki, Suomi ja Neuvostoliitto 1960-1985. SKS 2025