Suomi hankki sotilasmateriaalia Neuvostoliitosta osittain pakon sanelemana vuosina 1959–70. Tuona ajanjaksona Puolustusvoimille myönnettiin kaikkiaan noin 1 016 miljoonaa markkaa perushankintavaroja, ja Neuvostoliitosta tehtiin hankintoja noin 500 miljoonalla markalla.
– Noin puolet materiaalista ostettiin Neuvostoliitosta, neljäsosa kotimaasta ja neljäsosa länsimaista. Sitoutuminen ison mittakaavan ostoihin idästä pienensi Suomen liikkumavaraa. Neuvostoliiton tavoitteena oli säilyttää hankintojen taso tai nostaa sitä, ja Suomea myös ajoittain painostettiin hankintoihin, kertoo sotatieteiden tohtoriksi aiheesta väitellyt Lauri Vuorinen.
Hänen väitöskirjansa Tavaraluotosta idänkaupan pakkopaitaan – Suomen sotilasmateriaalihankinnat Neuvostoliitosta 1959–1970 tarkastettiin helmikuussa Maanpuolustuskorkeakoulussa. Väitöskirja löytyy tämän linkin takaa.
Neuvostoliitto vaati salaisia valtiosopimuksia
Neuvostoliiton aloitteesta solmitut salaiset valtiosopimukset sitoivat Suomen vuosiksi kahdenväliseen asekauppaan.
– Niissä määriteltiin, mitä tullaan ostamaan milläkin ajanjaksolla. Tämä oli täysin poikkeuksellista Suomen olosuhteissa ja erilaista kuin muualta tehdyissä asehankinnoissa, Lauri Vuorinen sanoo.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Salaisten valtiosopimusten tekemiseen ryhdyttiin vuonna 1960. Niillä oli presidentti Urho Kekkosen siunaus, mutta valtuutusmenettely jätti toivomisen varaa.
– Tehtiin sellainen erikoinen järjestely, että valtioneuvosto antoi valtuutuksen salaisiin sopimuksiin. Tässä liikuttiin Suomen valtiosäännön rajamailla, Vuorinen toteaa.
Kekkonen oli koulutukseltaan lakitieteen tohtori, joten hän oli toki tietoinen tästä. Vuorisen mukaan hän ehkä halusi etäännyttää itseään asekaupoista.
Materiaalipula vaikutti sotilasjohdon kantaan
Neuvostoliitto tavoitteli sotilasmateriaalin myyntiä Suomeen jo 1950-luvun puolivälissä, mutta tuolloin sotilasjohto suhtautui asiaan kielteisesti.
– Ylimmän sotilasjohdon asenteessa tapahtui kuitenkin muutos vuonna 1958, jolloin tuli esiin mahdollisuus tavaraluottoihin Neuvostoliitosta. Tämä merkitsi isoja lisäbudjetteja aseostoihin, Lauri Vuorinen kertoo.
Tavaraluotolla tehdyt hankinnat tulivat siis normaalien perushankintojen päälle. Kenraaleille tämä sopi, sillä sotilasmateriaalista oli pulaa ja se kaipasi uudistamista. Erityisen vaikea tilanne oli meri- ja ilmavoimien kaluston osalta.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Neuvostoliitosta tehtiin laajasti hankintoja esimerkiksi MiG-21-hävittäjistä merivoimien aluksiin, jalkaväen aseisiin, panssarivaunuihin ja tykkeihin. Ampumatarvikkeet haluttiin kuitenkin valmistaa ainakin osittain kotimaassa. Hankittu sotilasmateriaali oli tilaajien mukaan asiallista ja käyttökelpoista, joskaan ei ”hienostunutta”.
Tavaraluoton pääosa tuli käytetyksi vuonna 1963, ja sen jälkeen tilanne muuttui asehankinnoissa. Noina aikoina Suomi tuotti kulutukseen nähden liikaa maataloustuotteita, ja vienti länsimarkkinoille oli vaikeutunut. Valtiojohto pyrki purkamaan vientipainetta Neuvostoliittoon, joka puolestaan vaati kauppojen kytkemistä sotilasmateriaalihankintoihin. Kekkonen suostui tähän.
Aseita maitojauhetta vastaan
Kahdenvälisiä asekauppoja koskevat järjestelyt sinetöitiin laatimalla Neuvostoliiton ja Suomen välille useita salaisia valtiosopimuksia vuosina 1964–1965. Itänaapurin tavoitteena oli todennäköisesti kahlita Suomi tiukasti vaikutuspiiriinsä lisäämällä Puolustusvoimien riippuvuutta asetoimituksista.
– Viisivuotiseen tavaranvaihtosopimukseen tehtiin salainen lisäpöytäkirja, jossa Suomi sitoutui ostamaan vuosittain noin 36 miljoonalla markalla sotilasmateriaalia ja Neuvostoliitto vastaavasti maataloustuotteita, Vuorinen sanoo.
Maitojauheen, voin, juuston ja kananmunien myyminen aseita vastaan Neuvostoliittoon oli laajan maatalousväestön toimeentulolle tärkeää. Idänkaupalla oli epäilemättä merkitystä myös sisäpolitiikalle ja Kekkosen suosiolle.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Puolustusvoimien ylin johto suhtautui kuitenkin hankintoihin aiempaa kriittisemmin.
– Ongelma oli se, että oli pakko laittaa puolet rahoista neuvostohankintoihin. Kenraalit tiesivät hyvin, että sidonnaisuus vain kasvoi tilanteen jatkuessa, Vuorinen toteaa.
Neuvostoliitto painosti Kekkosta
Vaikka kenraalit eivät pitäneet laajasta asekaupasta Neuvostoliiton kanssa, siitä ei päästy eroon. Suomen valtiojohto katsoi maataloustuotteiden viennin jatkamisen välttämättömäksi. Taustalla vaikuttivat myös salaiset sopimukset ja se, mitä vastakauppoihin oli saatavilla itänaapurista.
– Enimmäkseen Neuvostoliitosta tuotiin Suomeen öljyä ja muita raaka-aineita. Vain pieni osa tuonnista oli pitkälle jalostettuja tuotteita, ja sotilasmateriaalihankinnat kuuluivat tähän osaan, Lauri Vuorinen tarkentaa.
Puolustusvoimien näkökulmasta erityisen riskialtista oli ilmavoimien kaluston ostaminen Neuvostoliitosta, koska huolto ja varaosat sitovat näissä hankinnoissa ostajan myyjään pitkäksi aikaa. Suomi oli hankkinut MiG-21-hävittäjiä itänaapurista ja turhautunut korjaustoimintaan.
– Ei meinattu saada varaosia eikä korjausvälineistöä, Vuorinen toteaa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Vuonna 1970 Suomi halusikin ostaa Draken-hävittäjiä Ruotsista. Neuvostoliittoa tämä ei miellyttänyt. Painostus asiassa oli vakavaa, ja se ulottui presidenttiin asti.
– Suurlähettiläs Andrei Kovaljov meni Kekkosen puheille ja ilmoitti, että olisi parempi ja YYA-sopimuksen hengen mukaista, että ostatte nämä koneet Neuvostoliitosta ettekä Ruotsista. Ei sitä paljon suoremmin voi sanoa. Suurlähettiläs kovisteli myös ministereitä, Vuorinen kuvaa.
Suomi piti kuitenkin päänsä ja hankki Drakenit. Sen jälkeen mustasukkainen Neuvostoliitto ei suostunut myymään herätemiinoja Suomelle.
Painostus saattoi olla luonteeltaan toisenlaistakin, uhkaavaa hiljaisuutta. Sitä koettiin yöpakkasissa 1958, kun vastanimetty Karl-August Fagerholmin hallitus ei kelvannut Neuvostoliitolle, ja niin sanotuissa tavaraluottopakkasissa syksyllä 1961.
Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto uskoi YYA-sopimuksenkin vuoksi hyötyvänsä Suomen aseistamisesta, mutta samaan aikaan Suomi suuntautui aktiivisesti länteen kauppa- ja kulttuurisuhteidensa avulla.
