Maahanmuutosta keskusteltaessa tuntuu usein siltä, että vaihtoehtoja on vain kaksi. Joko olet maahanmuuton puolesta tai sitä vastaan.
Minä en ole maahanmuuttoa vastaan. Suomi tarvitsee maahanmuuttoa. Väestömme ikääntyy, työikäisten määrä vähenee ja monilla aloilla tarvitaan osaajia. Yritys, joka löytää ulkomailta tarvitsemansa työntekijän, hyötyy. Jos Suomeen muuttava ihminen työllistyy, maksaa veroja, perustaa yrityksen tai työllistää muita, hyötyy siitä koko yhteiskunta.
Mutta tästä päästään kysymykseen, josta pitäisi pystyä puhumaan nykyistä avoimemmin: Mitä me kestämme?
Kaikki maahanmuutto ei ole samanlaista. Työperäinen maahanmuutto, opiskelijoiden maahanmuutto ja turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen ovat eri asioita. Niitä ei pitäisi niputtaa yhdeksi keskusteluksi.
Kun ihminen tulee Suomeen töihin, on mielestäni täysin kohtuullista odottaa, että hänen osaamiselleen on tarvetta ja että hän pyrkii osaksi työelämää ja yhteiskuntaa.
Maahanmuuttajan ei pitäisi olla meille vain uusi asukas. Parhaimmillaan hän on uusi työntekijä, yrittäjä, veronmaksaja, osaaja ja yhteiskunnan rakentaja.
Turvapaikanhakijoiden kohdalla lähtökohta on toinen. Suomi on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin ja ihmisiä pitää auttaa silloin, kun siihen on todellinen tarve. Samalla meidän pitää pystyä huolehtimaan siitä, että järjestelmä toimii ja että yhteiskunnan kantokyky otetaan vakavasti. Myös tästä pitää voida puhua ilman, että keskustelu muuttuu välittömästi joko maahanmuuttajien syyllistämiseksi tai toisten leimaamiseksi.
Hyvinvoiva yhteiskunta tarvitsee veronmaksajia
Taloudellista näkökulmaa ei pidä unohtaa. Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee veronmaksajia. Siksi olisi aivan perusteltua seurata tarkemmin, miten eri maahanmuuton muodot vaikuttavat työllisyyteen, verotuloihin ja julkisiin menoihin.
Kuinka nopeasti ihminen työllistyy? Kuinka moni jää pitkäksi aikaa tukien varaan? Kuinka moni perustaa yrityksen? Miten lapset pärjäävät koulussa? Onko kielitaito riittävä?
Näihin kysymyksiin vastaaminen ei ole ihmisarvon mittaamista. Se on yhteiskuntapolitiikan arviointia.
Samalla meidän pitää muistaa, ettei kotoutuminen ole vain maahanmuuttajan vastuulla. Jos haluamme ihmisten tulevan osaksi suomalaista yhteiskuntaa, meidän pitää tarjota siihen mahdollisuus. Mutta myös tulijalta voidaan odottaa halua oppia kieltä, tehdä työtä, noudattaa lakeja ja osallistua yhteiskuntaan.
Suomi voi olla avoin ja kansainvälinen maa. Meidän ei tarvitse sulkea ovia maailmalta. Mutta avoimuus ei tarkoita rajattomuutta. Eikä keskustelu maahanmuuton määrästä tai vaikutuksista tee kenestäkään automaattisesti maahanmuuttovastaista.
Ehkä meidän pitäisi lopettaa kysymästä, olemmeko maahanmuuton puolesta vai sitä vastaan. Parempi kysymys on: Millaista maahanmuuttoa Suomi tarvitsee, mitä siltä odotamme – ja mitä me yhteiskuntana pystymme kestämään?
Siitä pitäisi pystyä keskustelemaan rauhallisesti, avoimesti ja ilman leimoja.