Euroopan unioni on koko mantereen merkittävä menestystarina. Unionin sisällä on säilynyt rauha, mikä on historiallisesti poikkeuksellinen saavutus. Kävikin niin, että Euroopan sitominen yhteen taloudellisesti hyödynsi sekä yksilöitä että elinkeinoelämää. Sisämarkkinat luovat myös tärkeän blokin erityisesti globalisoituvassa maailmassa.
Näin Eurooppa-päivää viettäessä minun tekee kuitenkin mieli huutaa väliin, että EU on aina ollut kansallisvaltioiden yhteinen projekti, joka rakentuu valtioiden väliselle hyödylle. Ei ole maata, joka on “Eurooppa” – sitä ei ole koskaan ollut eikä sellaista tule koskaan olemaankaan. Miksi liittovaltiota halutaan haihatella niin paljon?
Minulle tulee pakostakin mieleen eräs käytännöllinen testi aatteen vahvuudesta. Se on simppeli kysymys: olisitko valmis kuolemaan sen puolesta? Suomessa maanpuolustustahto on korkea, jos Suomea tai suomalaisuutta uhattaisiin. Euroopan puolesta – tai vielä vähemmän EU:n puolesta – kuolisi aniharva. Missä tahansa päin Eurooppaa.
Suurimpia EU-fanittajia pitänee vain rauhoitella, ettei taloudellisen liittouman takia tarvitsekaan mennä kuolemaan. Meidän on hyväksyttävä, että valtioiden synty ja tunne valtiosta rakentuu eri eetokselle kuin EU, eikä se ole pois EU:n perusmerkityksestä.
Miksi liittovaltio ei ole mahdollinen?
Valtiot voivat toki yhdistyä orgaanisesti ilman sotaa, mikäli kansat jakavat esimerkiksi yhteisen kielen, kulttuurin ja poliittiset tavoitteet. Kaikista tärkeintä on kuitenkin yhteinen, uskottava tarina yhteenkuuluvuudesta. Tarinat kokoavat kansoja.
On edelleen vaikeaa nähdä EU:n orgaanista yhdentymistä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen osavaltiot liittyivät yhteen jo varhain yhteisen kansallisen identiteetin, perustuslain ja hallinnon alle. Siellä käytiin yhdessä vapaussodan Britanniaa vastaan ja perustivat nopeasti liittovaltion, jossa merkittävä osa vallasta siirtyi keskushallinnolle.
EU puolestaan on syntynyt täysin päinvastoin: itsenäiset ja vuosisatojen ajan erillään pysyneet kansallisvaltiot ovat vuorovaikuttaneet ajassa kuin ajassa, toisinaan enemmän sodassa kuin hyvässä yhteistyön hengessä. Euroopassa ei ole yhteistä perustusmyyttiä, eikä sen jäsenvaltioilla ole suurta hyötyä luopua täysivaltaisuudestaan. Meiltä yksinkertaisesti puuttuu yhteishenki.
Monesti pohdin, ovatko liittovaltion kannattajat ajatelleet asiaa syvällisesti pidemmälle. Liittovaltio merkitsee ihan oikeasti uuden valtion luomista. Sellaisen valtion, joka imaisee sisäänsä muut. Liittovaltio ei missään nimessä tarkoita pelkästään sitä, että halutaan vain enemmän yhteistyötä EU:ssa.
Toisin kuin usein uskotellaan, ei liittovaltion vahvistuminen voi tapahtua ilman kansallisvaltioiden heikentymistä. EU-lipun liehuttaminen Suomen lipun sijaan voi tuntua siistiltä ja kansainväliseltä, mutta sen tuoma ilo perustunee enemmän progressiivisuuden fiilikseen kuin oikeaan haluun siirtää lisää päätöksentekoa muiden jäsenvaltioiden syliin.
Miten liittovaltio olisi edes teoreettisesti mahdollista?
Orgaanisen ja rauhanomaisen yhdentymisen lisäksi valtion identiteetti voi perustua yhden valtion aggressiiviselle laajentumiselle ja heikompien valtioiden alistamiselle. Tällaisia esimerkkejä on Euroopan (ja koko maailman) historiassa lukuisia. Rooman valtakunta kasvoi valloittamalla naapurikansoja ja liittämällä ne yhden katon alle. Napoleonin Ranska pyrki kokoamaan Eurooppaa ”yhdistyneen keisarin vallan” alle. Venäjän imperiumi ja Neuvostoliitto hallitsivat monikansallisia alueita julmasta keskusjohdosta käsin kylmällä voimalla.
Teoriassa yhdentyminen olisi mahdollista, jos EU on tarpeeksi häikäilemätön ja jollain tavalla alistaa jäsenvaltionsa määräysvaltansa alle. Tämä vaatisi vahvaa otetta EU:n johtajilta, jonkun osapuolen joka ryhtyy yhteisen Euroopan takojaksi – kovaa iskemällä, lyömällä ja sulattamalla yhteen. Parasta olisi aloittaa esimerkiksi yhteisestä asiointikielestä ja historiakäsityksestä.
Onneksemme pakkoon perustuva yhdentyminen olisi vastoin unionin perustusarvoja, enkä näe sen olevan lähellekään todennäköinen skenaario. EU-intoilijoiden tulisi kuitenkin olla varovaisia toivoessaan vahvempaa federaatiota. Se voi tulla kalliilla hinnalla. Kun huomataan, ettei orgaaninen yhdentyminen olekaan mahdollista, jotkut saattavat leikitellä vahvemman keskusjohdon ajatuksella… ja ne leikit eivät koskaan pääty laitakansoille hyvin.
Valtiot perustuvat myös unohtamiselle
Osuvasti Timo Miettisen tuhti ja paikoin hengästyttävä kirja Eurooppa – Poliittisen yhteisön historia esittelee tärkeän analyysin: eurooppalaiset tarinat eivät rakennu pelkästään ideoiden, vaan myös unohtamisen varaan. Se tarkoittaa sitä, että kansojen nykyiset rajat ovat vahvistuneet ei pelkästään jaetun yhteisen kulttuurin takia, vaan myös että olemme unohtaneet mitä oli ennen nykykansoja.
Monet nykyiset valtiot ja rajat näyttävät meille itsestäänselviltä, vaikka ne ovat historiallisesti hauraita ja kiistanalaisia. Hellenistien, kelttien tai etruskien maailmaa ei enää rakenneta muualla kuin historiankirjoissa. Tilalla on moderni Kreikka, Britannia ja Italia. Unohdus ei ole sattumaa, vaan se on poliittinen prosessi, jolla nykyinen järjestys on tehty legitiimiksi. Valtiot, kuten myös liittovaltiot, eivät yleensä muodostukaan taisteluitta.
Federalisti-idealistit ovat unohtajista pahimpia. He eivät tahdo myöntää, että jonkin suuren luomiseksi pitää antaa periksi todella monta pientä. Pahoin pelkään, että intensiivisesti integroituneen Euroopan hinta on Suomen kaltaisten maiden unohtaminen. Meistä tulisi enää marginaalihuomautus tulevaisuuden historiankirjaan – kuten sadat kansat aiemmin nykyvaltioiden syntymisen tieltä. Tätä eivät EU:n yhdentymisen kannattajat sisäistä.
Fantasioinnista käytännöllisyyteen
Ymmärrän kyllä, miksi moni haluaa EU:n vahvistuvan. Viime ajan haasteet – ilmastonmuutos, siirtolaisuus, Kiinan ja Yhdysvaltojen suurvaltapolitiikka, Venäjän uhka, teknologinen kilpailu ja talousriippuvuudet – eivät taivu yksin pienvaltioiden hartioilla. On myönnettävä, että Euroopan maiden yhteinen vaikutusvalta on suurempi kuin osiensa summa, ja se vaatii välillä syvempää poliittista koordinaatiota.
Peräänkuulutan kuitenkin rehellisyyttä ja realismia siitä, mitä EU on ja mitä sen pitäisi olla. Sen sijaan että tavoittelisimme kuvitteellista eurovaltiota, meidän pitäisi keskittyä tekemään EU:sta toimintakykyisempi nykyisillä säännöillä. Ensinnäkin EU:n tulisi kyetä hoitamaan perustehtävänsä kunnolla: turvaamaan rauhan sisällään, edistämään taloudellista yhteistyötä ja olemaan uraauurtava kansainvälinen foorumi jäsenvaltioiden välillä.
Federalistien on myönnettävä, että ei ole olemassa käytännön visiota siitä, miten liittovaltio toteutuisi loppuun asti. Liittovaltion rakentaminen edellyttää syvää yhteistä kansallista tunnetta tai vaihtoehtoisesti kovaa johtajaa. Molemmat skenaariot EU:lle ovat fantasiamaailmasta.
Kansallisvaltioiden perustuslailliset järjestelmät, hallintorakenteet ja demokraattiset perinteet eroavat toisistaan huomattavasti. Olemme kehittyneitä liian pitkälle erilleen. Yhteisen päätöksenteon lisääminen edellyttäisi etenkin yhteistä verotusta, yhteistä sosiaalipolitiikkaa ja yhteistä budjettivastuuta – mutta juuri näissä kysymyksissä EU:n yhtenäisyys rakoilee eniten.
Tavallisen kansan keskuudessa liittovaltion tuputtaminen aiheuttaa negatiivisen reaktion: kyynisyyttä ja epäuskoa EU:ta kohtaan. Se johtuu luonnollisesti siitä, että jo kaukaa aistii liittovaltiossa olevan pakotuksen makua. Toivoisin, että EU:n arvovaltaa ei murenneta enempää nostamalla ylös jatkuvasti asiaa, jolla ei ole käytännön maailmassa virkaa.
Minulla on loppuun vielä biisisuositus EU:lle ja EU-intoilijoille. Se on Beatlesin Let It Be. Eurooppa ei tarvitse uutta identiteettiä – se tarvitsee enemmän jäsenvaltioidensa luottamusta. Tämä luottamus rakentuu yhteistyöstä, joka kunnioittaa kansallisvaltioita eikä pyri nielemään niitä. Siksi tulevaisuuden EU:n on oltava enemmän pragmaattinen yhteisö kuin epärealistinen liittovaltiopakotus.
