Suomen lastensuojelussa olisi vuosittain jopa 350–500 miljoonan euron säästöpotentiaali, arvioi Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n tutkija Jussi Pyykkönen.
Arvio perustuu siihen, että Suomi nojaa kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten hoidossa selvästi esimerkiksi Tanskaa, Ruotsia ja Norjaa enemmän kalliiseen laitoshoitoon.
Vuoden 2024 lopussa 49 prosenttia kodin ulkopuolelle sijoitetuista suomalaislapsista asui laitoksessa. Tanskassa vastaava osuus on EVA:n mukaan noin 33 prosenttia, Ruotsissa 22 prosenttia ja Norjassa kahdeksan prosenttia.
Jos Suomen osuus saataisiin laskettua edes Tanskan tasolle, laitoksiin sijoitettuja lapsia olisi Pyykkösen laskelman mukaan noin 2 800 nykyistä vähemmän. Tästä syntyisi arviolta 350–500 miljoonan euron vuotuinen säästö julkiselle taloudelle.
Laitossijoitus maksaa EVA:n mukaan tyypillisesti 145 000–255 000 euroa vuodessa lasta kohden. Esimerkiksi perhetyön vuosikustannukseksi arvioidaan 10 000–20 000 euroa. Kolmen vuoden laitoshoitojakso voi maksaa yhteiskunnalle noin puoli miljoonaa euroa.
Nykyinen käytäntö palkitsee pitkistä laitosjaksoista
Pyykkösen mukaan ongelma ei ole vain laitoshoidon korkea hinta, vaan myös tapa, jolla palvelut tällä hetkellä ostetaan. Vuorokausihinnoittelu kasvattaa palveluntuottajan tuloja sitä mukaa kuin sijoitus jatkuu.
Malli voi siksi luoda taloudellisen kannustimen sijoitusten pitkittymiseen, vaikka hoidon keston pitäisi määräytyä nuoren tarpeen eikä palveluntuottajan tulojen perusteella.
– Lastensuojelun onnistumista ei pitäisi mitata sillä, kuinka monta laitosvuorokautta järjestelmä tuottaa. Tavoitteena pitää olla lapsen tilanteen paraneminen ja turvallinen siirtyminen kevyempiin palveluihin aina kun se on lapsen edun mukaista, Pyykkönen sanoo tiedotteessa.
Hän ehdottaa laatimassaan analyysissa, että hyvinvointialueet ostaisivat yksittäisten laitosvuorokausien sijasta määräaikaisia ja kiinteähintaisia hoitojaksoja. Tällöin palveluntuottajan korvaus ei kasvaisi automaattisesti hoitopäivien määrän mukana.
Tavoitteena olisi luoda kannustin siirtää lapsi oikea-aikaisesti esimerkiksi perhehoitoon, perhekuntoutukseen tai avohuollon palveluihin silloin, kun se voidaan tehdä lapsen edun mukaisesti.
Pyykkönen katsoo samanlaisen kannustinongelman koskevan laajemminkin sosiaalihuoltoa. Järjestelmässä maksetaan hänen mukaansa helposti asiakaskäynneistä, asumisvuorokausista ja hoitopäivistä sen sijaan, että taloudellinen hyöty kytkeytyisi raskaan palvelutarpeen vähenemiseen.
Analyysissä ehdotetaan hyvinvointialueille lisäksi nelivuotista sosiaalipalvelujen nettomenokehystä. Jos alue onnistuisi vähentämään raskaiden palvelujen tarvetta ja alittamaan menokehyksen, se voisi saada pitää esimerkiksi puolet syntyneestä säästöstä.
Suomen sosiaalihuollon kokonaiskustannukset ovat EVA:n mukaan noin 11 miljardia euroa vuodessa, ja menot kasvavat noin puolella miljardilla eurolla vuosittain. Pyykkösen mukaan julkisen talouden sopeuttaminen edellyttää siksi myös sosiaalihuollon kustannuskehityksen hillitsemistä.