Koodi A10BJ06 Suomen lääketilasto 2024-julkaisun sivulla 99 kuuluu semaglutidille. Kun sormea liuttaa pitkin pienellä printattua tilastoriviä selviää, että vuonna 2021 semaglutidia sisältävää suolistohormoonilääkettä oli myyty tukusta eteenpäin apteekeille tai sairaaloille 27,7 miljoonalla eurolla. Vuonna 2024 tukkumyynnin arvo oli kivunnut jo 75 miljoonaan euroon.
Semaglutidi lisää insuliinin eritystä haimasta, mikä puolestaan laskee glugoosipitoisuutta. Diabeteksen hoitoon kehitetyllä lääkeaineella on kuitenkin myös toinen käyttömuoto. Viime vuonna yli 60 000 suomalaista pisti viikoittain itseensä kauppanimellä Ozempic tai Wegovy paremmin tunnettua lääkettä vain päästäkseen eroon liikakiloista.
Toukokuun lopulla Kela julkaisi tiedotteen, minkä mukaan yli 75 000 suomalaista käytti viime vuonna erilaisia lihavuus- tai painonhallintalääkkeitä. Lihavuuslääkkeiden käyttäjämäärä kasvoi peräti viidenneksellä edellisvuodesta. Suosituin painonhallintaan käytetyistä lääkkeistä on juuri semaglutidi, jonka käyttäjämäärä kasvoi vuodessa neljänneksellä eli noin 12 000 hengellä.
Pelkästään kiloja semaglutidilla karistava ei saa lääkehankinnoistaan Kela-korvausta, vaan lääkkeen käyttö maksetaan omasta kukkarosta. Kuukaudessa esimerkiksi Ozempicin käyttö maksaa kuluttajalle reilusti yli sata euroa, ja sen käyttöön pitäisi sitoutua loppuelämäksi.
Siitä huolimatta semaglutidin myynti kasvoi viime vuonna lähes kolmanneksella. Se oli Suomen euromääräisesti myydyin lääke.
Väestön ikääntyminen ja uudet lääkkeet nostavat lääkekuluja
Neljä miljardia euroa. Näin paljon Suomessa käytettiin viime vuonna rahaa lääkkeisiin. Kaikkiaan lääkkeiden kokonaismyynti Suomessa kasvoi viisi prosenttia edellisvuodesta.
Kokonaismyynnistä vähittäismyyntihintaisia avohoidon reseptilääkkeitä myytiin 2746 miljoonalla eurolla ja itsehoitolääkkeitä 398 miljoonalla eurolla. Tukkumyyntihintaisia lääkkeitä myytiin sairaaloihin ja laitoksiin 883 miljoonalla eurolla. Vuoteen 2023 verrattuna itsehoitolääkkeiden myynti väheni kaksi prosenttia, mutta sairaala- ja laitosmyynti kasvoi prosentin. Reseptilääkkeiden myynti kasvoi seitsemän prosenttia.
Samaan aikaan Kelan maksamat lääkekorvaukset kasvoivat. Viime vuonna lääkekorvauksia maksettiin jo 1,9 miljardia euroa, missä kasvua edellisvuoteen oli 124 miljoonaa euroa. Sairausvakuutuksesta korvattavia lääkkeitä ostettiin kaikkiaan 2,6 miljardilla eurolla.
Lääkekorvaukset ovat kasvaneet voimakkaasti viimeisen 15 vuoden aikana käyvin hinnoin laskettuna, Kelasta kerrotaan. Kelan erikoistutkija Kati Sarnola perusteli kasvua tilastojen julkistamisen yhteydessä muun muassa väestön ikääntymisellä. Merkittävä syy lääkekorvausten kasvuun on myös uusien, aiempaa kalliimpien lääkkeiden ottaminen käyttöön.
Lääkkeiden käyttö lisääntyy Sarnolan mukaan myös siksi, että moniin sairauksiin, joita ei ole aiemmin hoidettu lääkkeillä, on nyt saatavilla lääkehoito.
Kelan viime vuonna maksamista korvauksista yli kolmannes eli 675 miljoonaa euroa maksettiin syöpälääkkeistä ja immuunivasteen muuntajista. Näistä maksetut korvaukset kasvoivat edellisvuodesta kymmenen prosenttia.
Vielä kovempaa kasvu oli adhd:n hoidossa käytettävissä, keskushermostoa stimuloivissa lääkkeissä. Niistä maksettavat korvaukset kasvoivat edellisvuoteen verrattuna peräti 20 prosenttia.
Kaikkiaan adhd:n hoitoon käytettävien lääkkeiden käyttö on Kelan mukaan lähes kolminkertaistunut viidessä vuodessa. Vuosina 2019–2024 korvauksia saaneiden määrä on kasvanut 41 000 henkilöstä yli 115 000 henkilöön ja adhd-lääkkeistä maksetut korvaukset ovat samaan aikaan kasvaneet yli yhdeksästä miljoonasta eurosta yli 27 miljoonaan euroon.
Käytettävät lääkkeet voivat vaihdella hyvinvointialueittain
Lääkekustannusten kasvu Suomessa on osin harhaa, Lääketeollisuus ry:n toimitusjohtaja Anne-Mari Virolainen sanoo. Tilastoissa näkyvä tukkumyynti sairaaloihin ja laitoksiin on todellisuudessa liki kolmanneksen pienempi, sillä tilastointi ei huomioi sairaaloiden saamia alennuksia. Jos inflaatio otetaan huomioon, lääkkeiden euromääräinen myynti itse asiassa laski viime vuonna, Lääketeollisuus ry on laskenut.
Lääketeollisuuden mukaan lääkkeiden osuus terveydenhuollon kokonaismenoista on pysytellyt koko 2010-luvun 14–16 prosentissa, vaikka terveydenhuollon kokonaismenot ovat kasvaneet. Hyvinvointialueiden kaikista toimintakuluista lääkekulut muodostavat 2,2 prosenttia.
Hyvinvointialueet ja sairaalat voivat itsenäisesti päättää, mitä lääkkeitä ne ottavat alueellaan käyttöön. Sairaalalääkkeet eivät esimerkiksi ole sidottuja apteekkien valikoimaan, vaan ne hankitaan erikseen, usein kilpailutuksen kautta. Hyvinvointialueet voivat neuvotella myös omia erillisiä sopimuksia lääkeyritysten kanssa. Näissä sopimuksissa voidaan sopia paitsi hinnasta, myös toimitusmääristä tai esimerkiksi käyttöaiheista.
Tämä puolestaan voi tarkoittaa, että eri hyvinvointialueilla käytössä oleva lääkevalikoima saattaa poiketa toisistaan. Esimerkiksi jokin uusi syöpälääke voi olla käytössä HUSissa, mutta samaa lääkettä ei välttämättä käytetä Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueella.
Onko siis pelkona, että suomalaiset ovat eriarvoisessa asemassa sen suhteen, millaisia lääkkeitä eri hyvinvointialueilla on käytössä? Tähän Virolainen ei usko periaatteellisella tasolla, mutta käytäntö osoittaa, että vaara on olemassa.
Hyvinvointialueilla ja sairaaloilla on omia arviointiryhmiä, missä punnitaan eri lääkkeiden kustannusvaikuttavuutta eli sitä, onko lääke hintansa arvoinen tuloksiin nähden. Hankintapäätökseen vaikuttaa myös esimerkiksi se, onko lääke mukana kansallisisissa hoitosuosituksissa. Jos lääkkeellä ei ole vielä myyntilupaa lääkäri voi hakea erityislupaa Fimealta lääkkeen käyttöön yksittäiselle potilaalle.
Muuhun Eurooppaan verrattuna tilanne on vielä monitahoisempi. Uusia, entistä tehokkaampia lääkkeitä tulee jatkuvasti markkinoille, mutta läheskään kaikki eivät ole suomalaispotilaiden ulottuvilla.
– Esimerkiksi vuosien 2020–2023 aikana Euroopan lääkevirasto EMA on myöntänyt myyntiluvan 173 uudelle lääkkeelle, mutta vain puolet näistä on otettu käyttöön Suomessa. On valtavan mielenkiintoinen kysymys, miksi näitä lääkkeitä ei saada ripeästi myös Suomen markkinoille, vaikka niille on Euroopan tasolla jo myyntilupa olemassa, Virolainen sanoo.
Monikanavainen rahoitusjärjestelmä hankaloittaa kuluseurantaa
Yksi syy tähän on Virolaisen mukaan monikanavainen rahoitusjärjestelmämme. Avohoidon lääkkeitä ja sairaalassa käytettäviä lääkkeitä arvioidaan ja niiden käyttöönotosta päätetään tällä hetkellä eri tavoin ja lukuisten eri viranomaisten toimesta. Tätä solmua osaltaan on ollut avaamassa lääkkeiden arviointi- ja päätöksentekojärjestelmän uudistamista pohtinut työryhmä, jonka puolitoistavuotinen toimikausi päättyi virallisesti syyskuussa.
Monikanavainen rahoitusjärjestelmä vaikeuttaa myös lääkekulujen seurantaa. Yksi esimerkki löytyy syöpäsairauksien lääkehoidosta, missä käytetään usein monien eri lääkkeiden yhdistelmähoitoja tai eri muodossa käytettäviä lääkkeitä.
Pahanlaatuisen verisairauden, multippeli myelooman, hoitoon käytettävästä daratumamabista on olemassa sekä ei-korvattava sairaalakäyttöön tarkoitettu infuusiovalmiste että Kela-korvattava injektiovalmiste. Kelan tietotarjottimella 22.1.2025 julkaistun artikkelin mukaan hyvinvointialueet saattavatkin tiukassa taloustilanteessa suosia sitä, että potilaat hankkivat lääkkeensä sairasvakuutuksen korvaamana kuluttajille tarkoitetusta avohuollon apteekista. Tällöin kustannus siirtyy hyvinvointialueen sijaan Kelalle sekä potilaalle itselleen omavastuun kautta. Julkisilla toimijoilla ei ole kuitenkaan tietoa, olisiko yhteiskunnalle edullisin vaihtoehto hankkia esimerkkinä käytetty daratumumabi-syöpälääke sairaala-apteekin kautta vai avohuollon apteekista. Artikkelin kirjoittajien mukaan on paradoksaalista, että julkiset toimijat eivät tiedä tai edes saa tietoa toistensa tekemistä sopimuksista tai sopimushinnoista.
Lääketeollisuus ry:n Anne-Mari Virolainen muistuttaa, etteivät säästöt lääkekuluissa saa olla itseisarvo, kun pohditaan, mitä lääkkeitä potilailla käytetään, vaan lääkkeillä pitää lähtökohtaisesti saada aikaan terveyshyötyjä.
Oikea ja oikeanaikainen lääkitys lyhentää sairaalajaksoja, palauttaa ihmiset nopeammin työkykyisiksi ja vähentää kärsimystä, Virolainen painottaa.
– Lääkkeiden kohdalla pitää aina puhua vaikuttavuudesta, hän sanoo.
Paljonko pari kuukautta lisää elinaikaa saa maksaa?
Kuinka paljon esimerkiksi 2–4 kuukautta lisää elinaikaa saa maksaa, jos potilas kuitenkin kuolee? Onko oikein, että uutta tehokkaaksi koettua lääkettä annetaan vain niille, joiden katsotaan hyötyvän siitä eniten ja pisimpään? Onko yhteiskunnalla oikeus rajoittaa entistä tehokkaampien lääkkeiden käyttöä, jos siitä aiheutuvat kulut kasvavat sietämättömäksi? Voiko ihmisen elämälle ylipäätään asettaa hintalappua?
Sisätautiopin emeritusprofessori Amos Pasternack Tampereen yliopistosta kirjoitti jo vuonna 2016 Fimean julkaisusarjassa lääkäreiden kokemasta eettisestä jaakobinpainista. Kun lääketieteen nopea kehitys tuo käyttöön uusia, entistä vaikuttavampia ja kalliimpia lääkkeitä, on pakko tehdä valintoja, mitä lääkkeitä käytetään ja kenelle niitä annetaan.
Pasternackin mukaan lääkehoidon priorisointi, ensisijaistaminen, on eettisesti ongelmallista. Se on keino, jolla pyritään järkevään lääkehoitoon, mutta myös kustannusten hillitsemiseen. Priorisointia on Pasternackin mukaan käyty aina, mutta yksilötasolla piilotetusti ilman yhteiskunnan sopimia periaatteita.
Pasternackin mukaan lääkehoidon vaikuttavuutta pitäisi mitata laatupainotettuina elinvuosina (quality-adjusted life years, QALY). Hän kirjoittaa, että tätä on pidetty lääkkeen parhaana terveyshyödyn mittarina, koska sille voidaan määritellä maksimaalinen hinta, jonka yhteiskunta eli julkinen terveydenhuolto voisi kustannusvaikuttavuuden pohjalta hyväksyä. Laskentamallia on kokeiltu muun muassa Englannissa, missä National Institute of Health and Care Excellence (NICE) on laskenut yhden laatupainotteisen elinvuoden hinnaksi 20 000–30 000 puntaa eli noin 23 000–34 000 euroa.
Vaikka numeerinen hinta elinvuodelle voitaisiin laskea, sen käyttö ei ole kuitenkaan yksiselitteistä. Esimerkiksi Englannissa lääketieteelliset perusteet kalliiden uusien syöpälääkkeiden käyttöönotossa painoivat lääkäreiden päätöksenteossa enemmän kuin lääkkeen hinta. Pasternack kysyykin artikkelissaan, miten hinnan raja-arvo sopii terveydenhuollon monimuotoisten ongelmien oikeudenmukaiseen ratkaisuun?
Piilopriorisointia, koska ohjeistusta ei ole
Pasternackin pohdinta on osa isompaa eettistä keskustelua siitä, mitkä palvelut tai hoidot kuuluvat julkiseen palveluntuotantoon. Kyse on laajemmasta kuin vain lääkehoitoa koskevasta keskustelusta. Vastausta voi yrittää etsiä Sosiaali- ja terveysministeriön alaisesta, valtakunnallisesta sosiaali- ja terveysalan eettisestä neuvottelukunnasta Etenestä, jonka toiminta perustuu potilaslakiin ja lakiin sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista. Käytännössä Etene antaa muun muassa lausuntoja ja osallistuu keskusteluun ajankohtaisista eettisistä kysymyksistä.
Etenen pääsihteeri Maija Miettinen muistuttaa, että keskustelua priorisoinnista on käyty jo pitkään, mutta parin viime vuoden aikana aihe on ollut entistä enemmän pinnalla. Koska Suomen lainsäädäntö ei tällä hetkellä tunne eettisen priorisoinnin periaatteita, Etene on tehnyt selvityksen, miten muissa maissa asia on huomioitu lainsäädännössä.
Esimerkiksi Ruotsissa perustettiin Lingköpingin yliopiston yhteyteen jo vuonna 2001 erityinen Priorisointikeskus tuottamaan valintoihin ja tärkeysjärjestykseen keskittyvää tutkimusta. Avoimuus ja julkinen keskustelu ovat kantaneet länsinaapurissa hedelmää. Vuosituhannen alussa julkista palveluvalikoimaa tarkasteltiin useissa maakärjässä. Osa niistä ilmoitti itse satoja leikkauskohteita palveluvalikoimastaan. Kokeilujakin tehtiin, eikä yleinen mielipide tai terveydenhuollon henkilökunta juurikaan ole vastustanut leikkauslistoja. Priorisointikeskus, sosiaalihallitus ja maakäräjät ovat rakentaneet tältä pohjalta Ruotsiin yhteisen kansallisen priorisointimallin. Samalla on uudistettu myös potilaiden oikeuksia koskevaa sääntelyä.
Koetukselle Ruotsin-malli joutui koronapandemian aikana, jolloin myös tunteet olivat pinnalla ja mielipiteet jyrkkenivät. Pitkäjänteisen ja avoimen priorisointikeskustelun ansiosta kansalaiskeskustelussa kuitenkin ymmärrettiin resurssien ja priorisoinnin tarve.
Miettinen muistuttaa, että julkinen keskustelu eettisistä periaatteista on Suomessakin ensiarvoisen tärkeää, vaikka aihe on vaikea. Priorisointia tehdään joka tapauksessa jo nyt sairaaloiden ja hoitoyksiköiden arjessa. Perusteet priorisoinnille pysyvät kuitenkin piilossa.
– Kun puhutaan sosiaali- ja terveyspalveluista, puhutaan toisinaan elämästä ja kuolemasta. Keskustelussa on jatkuva jännite sen välillä, mikä on mahdollista, mitä halutaan ja mitä voidaan oikeasti tarjota ja millä periaatteilla. Siksi periaatteiden tulisi olla mahdollisimman avoimia ja yhteisesti hyväksyttyjä, Miettinen sanoo.
Laki palveluvalikomasta eduskuntaan ensi keväänä
Tilannetta pyritään selkeyttämään myös Suomessa. Lokakuussa sosiaali- ja terveysministeriö lähetti lausuntokierrokselle lakiesityksen periaatteista, joiden mukaan palvelut ja menetelmät joko kuuluvat julkisen sosiaali- tai terveydenhuollon palveluvalikoimaan tai ne on rajattu sen ulkopuolelle. Painopiste halutaan siirtää terveyttä ja hyvinvointia edistäviin, ennaltaehkäiseviin palveluihin, jotka ovat paitsi vaikuttavia myös kustannusvaikuttavia. Lain on tarkoitus toimia ohjenuorana, johon sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset sekä Palveluvalikoimaneuvosto eli Palko voivat jatkossa nojata.
Eduskunnalle laki on tarkoitus antaa keväällä 2026 ja voimaan se tulisi vuoden 2027 alusta.
Etene on ollut mukana lainsäädäntöhankkeessa. Maija Miettinen muistuttaa, että lausunnoille lähtenyt lakiesitys ei ole mikään nopea hopealuoti, vaikka se onkin ”ehdottoman hyvä ja välttämätön askel”.
– Tulemme tarvitsemaan vielä tarkempia soveltamisohjeita, jotta priorisoinnin periaatteista on hyötyä niille, jotka tekevät käytännön työtä. Kokonaisuus on kuitenkin monimutkainen ja lääketiede kehittyy koko ajan, joten tässä täytyy katsoa pidemmälle kuin yksi hallituskausi, Miettinen sanoo.
Vaikka eettisiä periaatteita tai priorisointia ei Suomessa olekaan vielä lakiin kirjattu, erilaiset hoitosuositukset toimivat jo hyvänä apuna terveydenhuollon ammattilaisille myös hoidon priorisoitia ajatellen. Miettinen nostaa yhtenä esimerkkinä Duodecimin Vältä viisaasti -suositukset, jotka kannustavat luopumaan vanhentuneista ja mahdollisesti haitallisiksi havaituista käytännöistä.
– On ymmärrettävää, että kun puhutaan priorisoinnista, ihmisille herää usein pelko siitä, että saako enää hoitoa – huolestutaan siitä, että jotain viedään pois, vaikka perimmäinen tarkoitus ei ole säästää vaan varmistaa, että rajalliset resurssit käytetään oikeudenmukaisesti ja tarkoituksenmukaisesti, Miettinen sanoo.
Lääkehoito on vaihtoehto, ei aina ratkaisu
Suomessa asuu Euroopan kolmanneksi lihavin kansa, Eurostatin tilasto vuodelta 2022 kertoo. Suomen edellä ovat vain Malta ja Latvia, kun tarkastellaan sitä osuutta väestöstä, jonka painoindeksi on vähintään 25. Ei siis ihme, että Ozempicin kaltaiset lihavuuslääkkeet saavat meilläkin paljon näkyvyyttä.
Hoitamaton lihavuus maksaa Suomelle laskentatavasta riippuen vuosittain 2,5–3,5 miljardia euroa. Suorien terveydenhuollon kulujen ohella syntyy epäsuoria kustannuksia muun muassa sairauslomista, työkyvyttömyydestä ja ennenaikaisista kuolemista. Epäsuorien kustannusten osuus kokonaiskustannuksista on jopa yli puolet, tänä vuonna BMC Public Health -lehdessä julkaistu artikkeli kertoo.
Jos kerran lihavuus aiheuttaa suomalaiselle yhteiskunnalle miljardikustannukset, pitäisikö esimerkiksi nykyisin omalla rahalla ostettavat semaglutidia sisältävät lihavuuslääkkeet ottaa julkisesti korvattavien lääkkeiden joukkoon ja nitistää ylipaino-ongelma yksinkertaisesti lääkityksellä? Olisiko tässä yhteiskunnan näkövinkkelistä yksinkertainen ratkaisu ylipainosta aiheutuvan taloudellisen kuormituksen keventämiseen?
Kysymyksenasettelu johtaa jälleen keskusteluun priorisoinnista. Asiantuntijalääkäri Pia Pajunen ja johtava ylilääkäri Janne Leinonen Kelasta varoittavat kustannusten karkaamisesta. Lääkärilehteen maaliskuussa 2024 kirjoittamassaan artikkelissa he arvioivat, että lihavuuslääkkeiden vuosikulut Suomessa voisivat laajamittaisessa käytössä nousta miljardiluokkaan.
Artikkelissa he ottavat esimerkiksi Tanskan, missä lihavuuden hoitoon käytetty semagluitidi ei myöskään ole korvattava lääke. Tanskassa lihavuuden lääkehoidon kulujen arvioitiin nousevan jopa neljään miljardiin dollariin vuodessa eli noin 3,5 miljardiin euroon, jos kaikki 900 000 potentiaalista käyttäjää saisivat korvausta. Suomessa merkittävästi lihavia eli painoindeksiltään yli 30 olevia henkilöitä on 1,2 miljoonaa.
Artikkelin kirjoittaneet lääkärit muistuttavat, että lääkkeet eivät voi olla yhteiskunnan tasolla lihavuusongelman pääasiallinen ratkaisu, vaan on tartuttava lihomisen ehkäisyyn ja lihavuutta ylläpitävien yhteiskuntarakenteiden muuttamiseen. Pallon he heittävät päättäjille. On tehtävä valintoja. On pystyttävä priorisoimaan.
Artikkeli on julkaistu alunperin Nykypäivä-lehdessä 4/2025