Monien muiden Neuvostoliiton romahduksen kokeneiden KGB-upseerien tavoin Vladimir Putin uskoo Venäjän valtion olevan tosiasiassa hauras, venäläistutkijat Irina Borogan ja Andrei Soldatov sanovat.
Neuvostoliiton johtajat pyrkivät heidän mukaansa pakkomielteisesti eliminoimaan kaikki mahdolliset valta-asemaansa kohdistuvat haasteet, koska he eivät luottaneet maansa asevoimiin ja turvallisuuspalveluihin. Sama piirre leimasi Kremliä vuoden 1917 bolsevikkivallankumouksesta hamaan loppuun eli vuoteen 1991 asti.
– Vainoharhaisuuden taustalla oli tiettyä logiikkaa. Armeija ja salainen poliisi olivat Venäjän vallankumouksen jälkeen täynnä seikkailunhaluisia ihmisiä, joiden lojaalisuus oli ristiriitaista tai epävarmaa ja jotka olivat aina valmiita ottamaan riskejä, Center for European Policy Analysis -ajatushautomossa (Cepa) työskentelevät Borogan ja Soldatov toteavat Foreign Affairs -lehdessä.
Kommunistidiktaattori Josif Stalin, joka näki uhkia joka taholla eikä luottanut kehenkään, toteutti laajoja puhdistuksia asevoimien ja turvallisuuspalveluiden johdossa. Ne, jotka säästivät henkensä, joutuivat jatkuvan valvonnan alaisiksi. Hänen yrityksensä pakottaa uskollisuuteen ei kuitenkaan toiminut.
– Kun Venäjä kävi vuonna 1941 sotaan natsi-Saksaa vastaan, tuhannet puna-armeijan jäsenet loikkasivat ja muodostivat saksalaisten puolella taistelleet venäläiset vapaaehtoisjoukot, jotka tunnetaan vlasovstseina, Borogan ja Soldatov muistuttavat.
– Monet vlasovstseista halusivat kaataa Stalinin hallinnon ja uskoivat saksalaisten voivan auttaa heitä siinä. Asevoimista loikanneiden lisäksi myös Neuvostoliiton tiedusteluviranomaisten piiristä oli siirrytty vastustajan riveihin jo pitkään. Juuri ne ihmiset, joiden tehtävänä oli suojella hallintoa, osoittautuivat usein kaikkein altteimmiksi asettumaan vihollisen puolelle.
Saksan puolella taistelleen niin sanotun Venäjän vapautusarmeijan sotilaita kutsuttiin vlasovstseiksi komentajansa, entisen neuvostokenraali Andrei Vlasovin mukaan. Kun Stalinin turvallisuuskoneisto sai heitä kiinni, kohtalona oli jokseenkin poikkeuksetta julkinen teloitus. Vlasov itse hirtettiin Moskovassa vuonna 1946.
Neuvostoliiton romahdettuakaan asevoimista ja turvallisuuspalveluista länteen loikanneiden jahtaaminen ja rankaiseminen ei Boroganin ja Soldatovin mukaan missään vaiheessa loppunut. Putinin aikana otteet ovat päinvastoin koventuneet.
– Stalinin kuoleman jälkeen loikkareita vastaan tehtiin vain muutamia murhia tai salamurhayrityksiä. KGB:n riveistä loikannut tappaja Nikolai Hohlov selvisi vuonna 1957 hengissä myrkkyiskusta. Venäläinen meriupseeri ja loikkari Nikolai Artamonov houkuteltiin vuonna 1975 Yhdysvalloista Itävaltaan, jossa KGB myrkytti hänet. Putinin avoin turvautuminen salamurhiin ja niillä uhkaamiseen on paljon lähempänä Stalinin lähestymistapaa, jossa ulkomaille loikanneet pyrittiin aina jäljittämään ja tappamaan, Borogan ja Soldatov sanovat.
Kremlin häikäilemätön suhtautuminen loikkareihin ei ole heidän mielestään omiaan edistämään Venäjän sotatoimia Ukrainassa.
– Pelon kasvattaminen asevoimissa ja tiedustelupalveluissa ei takuulla nosta moraalia. Se ei myöskään erityisemmin auta ehkäisemään sellaista tuhoisaa terrori-iskua, joka maaliskuussa tappoi kymmeniä venäläisiä konserttitaloon, he toteavat.
Moskovassa vuosisadan ajan vallinnut vainoharhaisuuden ilmapiiri kuitenkin heidän mukaansa ruokkinee sekä uusia salamurhaoperaatioita ulkomailla että entistä julmempia sortotoimia Venäjän sisällä.