Abiturienttien ahertaessa syksyn viimeisten ylioppilaskokeiden parissa, tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen (kesk.) asettui MTV3:n haastateltavaksi eduskuntatalon portaille.
Honkonen kertoi toimittajalle, että asiat lukiossa ovat menneet pahasti pieleen. Keväällä 2020 voimaan tullut ylioppilastodistuksen arvosanoja painottava opiskelijavalinta ja ensikertalaiskiintiöiden laajennus ovat ministerin mukaan olleet virheitä. Honkonen kertoi saaneensa lukiolaisten vanhemmilta palautetta, että uudistukset ovat lisänneet nuorten paineita ja stressiä.
Ratkaisuksi ministeri heitti, että ylioppilaskirjoituksista olisikin luovuttava kokonaan ja korkeakouluihin pääsisi sisään pelkillä pääsykokeilla.
Lukiolaisten liitto ärähti heti. Sen mukaan nuorten mielenterveyskriisiin tai kokemiin paineisiin tulee puuttua muilla keinoilla, kuin toimivasta järjestelmästä luopumalla.
– Niin ylioppilaskirjoituksista kuin korkeakoulujen opiskelijavalinnoista liikkuu paljon virheellistä tietoa. Virheellistä tietoa jakamalla media ja julkiseen keskusteluun osallistuvat ihmiset vain kasvattavat turhaan lukiolaisten paineita. Viestini nuorille on: opiskele itseäsi kiinnostavimpia aiheita. Silloin opiskelu on motivoivampaa ja mukavampaa, ja todennäköisesti pärjäät kirjoituksissakin paremmin. Jokaisella on mahdollisuus kokeilla, yrittää uudelleen ja haahuilla, eikä yksi tutkinto määritä ketään ihmisenä, puheenjohtaja Lukas Virtala muistutti.
Opinto-ohjaajan toive: Älä lisää nuorten paineita
Haahuilu ja hengailu ovat sanoja, joista myös tamperelainen opinto-ohjaaja Liisa Huhta tykkää. Kun Huhta päälle kolmikymppisenä siirtyi Työelämätutkimuskeskuksesta koulumaailmaan, hän ihmetteli, miten tavoitteellisia ja vakavasti tulevaisuuteen ja jatkosuunnitelmiinsa suhtautuvia 15–16-vuotiaat lukioikäiset jo olivat. Oikeasti oikeasti heidän kuuluisi tuossa iässä Huhdan mukaan ”ihan vain häröillä, harrastaa ja hengata kavereidensa kanssa.”
Opinto-ohjaajana Huhta on nähnyt läheltä, miten lukiolaisten kuormittuneisuus ja ahdistuneisuus ovat viime vuosina kasvanut. Hän pitää muutosta niin suurena yhteiskunnallisena kysymyksenä, että asia oli pakko nostaa esille. Syntyi kirja Uupuneet nuoret pärjääjät, joka julkaistiin syyslukukauden kynnyksellä. Kirjaa varten Huhta haastatteli 35 lukiolaista tai juuri lukionsa päättänyttä nuorta. Opiskelijat kertovat avoimesti uupumuksestaan ja opintopaineistaan, yksinäisyydestä ja riittämättömyyden tunteistaan.
Yksi syy lukiolaisten kasvaneisiin paineisiin löytyy ministeri Honkosenkin mainitsemasta opiskelijavalintauudistuksesta. Moni lukiolainen tekee kurssivalintansa valintakoepisteet mielessään – siitäkin huolimatta, että mielenkiinto olisi aivan toisaalla.
Huhdan mukaan ehkä isoin ongelma uudistuksessa on ollut siitä julkisuudessa esitetyt puheenvuorot ja uutisointi. Nuoria on vaikea vakuuttaa siitä, etteivät lukioaikaiset valinnat tai valitsematta jättämiset määritä loppuelämää, ja että keskivertopapereillakin pääsee kiinni jatko-opintoihin, kun samaan aikaan tiedotusvälineet rummuttavat otsikoissaan älliä kahmivista huippuoppilaista ja vanhemmat painostavat nuoria kurssivalintoihin kuulopuheiden perusteella.
– Ei ylioppilastodistuksessa tarvitse olla laudatureita päästäkseen jatko-opintoihin lukuunottamatta joitain hakupainealoja, Huhta sanoo.
Tästä syystä Huhta lupasi haastattelemilleen nuorille, että hän kertoo kirjassaan meille aikuisille, millainen tämän päivän lukio oikeasti on, sillä päättäjien tai vanhempien omilla koulumuistoilla ei tämän päivän koulukeskustelussa ole muuta kuin historiallista kuriositeettiarvoa.
– Halusin antaa eväitä lukiolaisten läheisille, jotta emme ainakaan vahingossa olisi lisäämässä heidän kuormaansa, Huhta sanoo.
Huhta heittää palloa myös medialle. Tarvitseeko koulutuspoliittisten uudistusten uutisoinnissa näkökulman olla aina jokin ongelma? Voisiko uutistyön logiikka olla joku muu?
Opinto-ohjaaja antaa pari esimerkkiä, miten asioita voisi kertoa toisin. Esimerkiksi tilastojen mukaan liki 60 prosentilla yliopistoon päässeistä ei ole ollut todistuksessaan yhtään ”ällää”. Neljä magnaa ja yhden cum lauden kirjoittamalla paikka olisi vuosi sitten auennut yli neljästäkymmenestä yliopiston koulutusohjelmasta ja yli viidestäsadasta eri ammattikorkeakoulun koulutusohjelmasta. Tai että erilaisia reittejä yliopistoon ja korkeakouluun on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Yo-todistus ei suinkaan ole se ainoa. Jokaiselle nuorelle löytyy oma tiensä jako-opintoihin.
Ehkä vanhemmatkin ymmärtäisivät nuoriaan paremmin, kun asioista kerrottaisiin julkisuudessa myös se toinen puoli.
– Keskustelussa tai uutisoinnissa ei oteta huomioon sitä, että jos aihe koskee nuoria, asioita voisi käsitellä vähän toisella kärjellä. Se ei auta, että opinto-ohjaaja koittaa täällä piipittää nuorille, ettei valinnat ole niin kuolemanvakavia, kun koko maailma huutaa heille, että ilman pitkää matikkaa ei voi saada hyvää opiskelupaikkaa eikä ainakaan hyvää palkkaa. Joudun tällaisia keskusteluja käymään ihan oikeasti oppilaiden vanhempien kanssa, Huhta huokaa.
”Jos aihe koskee nuoria, asioita voisi käsitellä vähän toisella kärjellä.”
Tutkijan toive: Älä sekoita faktoja ja mielipiteitä keskenään
Hongkongin yliopistossa apulaisprofessorina työskentelevä Juuso Nieminen on koulutukseltaan matematiikan opettaja ja erityisopettaja. Hän on perehtynyt myös inklusiiviseen opetukseen, aiheeseen, johon poliitikot ja kansalaiset ovat syksyn mittaan ottaneet kiivaastikin julkisuudessa kantaa.
Lokakuun alussa Nieminen kirjautui twitteriin. Hän oli turhautunut Suomessa koulusta ja koulutuspolitiikasta käytävän keskustelun tasoon. Ongelma ei koske pelkästään lukiokeskustelua. Niemisen mukaan esimerkiksi Pisa-tulosten laskusta on uutisoitu ”karuna oppimisen romahduksena” sen paremmin syitä perkaamatta, ja inkluusiosta on julkisuudessa vedetty yhtäläisyysmerkit eräässä artikkelissa mainittuihin sylkeviin oppilaisiin.
– Oppilaat näkevät itsensä sellaisina, millaisina heistä puhutaan tai mitä heistä kirjoitetaan, Nieminen muistuttaa.
Nieminen naputteli twitterseuraajilleen viiden kohdan vinkkilistan kriittiseen medialukutaitoon koskien koulukeskustelua. Twiittiketjun voi tiivistää seuraavasti:
1. Jäitä hattuun – tunnekuohuissa asiat menevät sekaisin.
2. Faktat haltuun – tiedä mistä puhut.
3. Massoista nyansseihin – varo yleistämistä.
4. Kokemukset kontekstiin – omakohtaiset tarinat ovat tärkeitä, mutta muista kriittisyys.
5. Mustavalkoisesta harmaan sävyihin – keskustelu on polarisoitunut, asiat ovat harvoin joko tai.
Yhteinen nimittäjä liki jokaiselle Niemisen listaamalle kohdalle on, että keskustelussa faktat ja omat kokemukset nidotaan sujuvasti samaan lauseeseen. Tärkeintä tuntuu olevan se, että asiasta on joku mielipide ja mielipiteet edustavat usein ääripäitä. Samalla termejä käytetään huoletta omaan argumentointia pönkittämään.
Nieminen vertaakin usein koulutuksesta käytävää keskustelua talouskeskusteluun.
– Kuvittele, jos talousuutisissa käytettäisiin esimerkiksi inflaation käsitettä väärin. Koulusta puhuttaessa sen sijaan käsitteet menevät iloisesti sekaisin, ja asiantuntemus kaivetaan omista kouluajoista. Näin keskustelu lähtee heti alkuun hassuille urille, Nieminen sanoo.
Nieminen muistuttaa, että omakohtaisilla tai naapurilta kuulluilla tarinoilla saadaan aikaan tunteita ja synnytetään keskustelua – se on niiden tarkoituskin. Mutta:
– Sitä on oppinut olemaan tosi tarkka, miten tarinan voimaa käytetään koulukeskustelussa. Esimerkiksi jos haluan sanoa jotain inkluusioon liittyvää tutkijana, niin haluanko linkata sen johonkin omaan umpitylsään artikkeliini vai laitanko viestiin, että juttelin opettajan kanssa ja hän kertoi purevista ja sylkevistä opettajista, Nieminen heittää pohdittavaksi.
Harva on kuitenkaan eri mieltä siitä, että koulutuspoliittisten päätösten tulisi pohjautua tutkittuun tietoon. Tästä poliitikotkin jatkuvasti puhuvat. Silti Juuso Niemisestä tuntuu välillä, että keskustelu ja päätöksenteko pohjautuvat mututuntumaan. Silloin syntyy virheitä.
– Tutkijana olen törmännyt väitteisiin, että ”voi harmi kun alan tutkimusta Suomessa ei ole”. Ja sitten itse tutkijaa huutelen täältä, että kyllpäs on! Minulle maksetaan verorahoilla siitä, että teen tutkimusta, joten käyttäkää sitä hyväksenne! Kyllä siinä välillä tulee turhautumisen hetkiä. Eikä tämä toki ole mikään pelkkä suomalainen ilmiö, Nieminen sanoo.
Huhdan tavoin Nieminen kokee, että koulusta ja koulutuspolitiikkaan liittyvistä asioista puhutaan myös mediassa negatiivissävytteisesti. Hän kertoo, että eräässä twitterketjussa käytettiinkin koulukeskustelun sävystä osuuvaa sanaa ”misery talk” (kärsimyspuhe).
”Oppilaat näkevät itsensä sellaisina, millaisina heistä puhutaan tai mitä heistä kirjoitetaan.”
Vaaleissa tilausta koulutuspolitiikan asiantuntijuudelle
Eduskuntavaalit ovat nurkan takana ja osa puolueista on esitellyt jo ensimmäiset ”korjaussarjansa” koulutuspolitiikkaan. Mitä toiveita ja eväitä opinto-ohjaaja ja tutkija lähettävät poliitikoille tuleviin vaaleihin ja vaalikeskusteluihin?
Liisa Huhta toivoo ennen kaikkea kouluihin työrauhaa ja hengähdystaukoa uudistuksista, jotta edes tähän mennessä tehdyt lukuisat muutokset saataisiin ensin rauhassa loksahtamaan koulun arkeen.
– Nuoret tarvitsevat aikaa kypsymiseen ja oman elämänsä pohtimiseen jatkuvan suorittamisen sijaan. Jos nuoret eivät selviä, he pitävät sitä omana vikanaan. Sellaista taakkaa emme voi jättää keskenkasvuisten yksilöiden vastuulle, Huhta sanoo.
Juuso Nieminen muistuttaa taas faktojen merkityksestä päätöksenteossa. Koulu ei ole mikään yksittäinen instituutti vaan Suomi on täynnä erilaisia koulutodellisuuksia.
– Nyt olisi jollekin puolueelle tuhannen taalan paikka ottaa roolia koulutuspolitiikan asiantuntijuudessa. Tällä hetkellä keskustelu on korostetusti lattiatason jutustelua ja asioiden yksinkertaistamista.