Moskeijoissa opetetaan islaminuskoa muslimilapsille ja -nuorille. Se on ollut tiedossa. Uutta on se, että koulut ovat myöntäneet vapautuksia uskontotunneilta, jotta oppilas voi osallistua oman yhteisönsä opetukseen. Näin on esimerkiksi helsinkiläiskouluissa Ilta-Sanomien mukaan toimittu, mikä on vastoin Opetushallituksen ohjeita.
Opetushallitus linjaa, että jos oppilaan uskontoa, kuten islamia, opetetaan koulussa, ei korvaavaa opetusta voi hakea muualta.
Lupia on kuitenkin myönnetty huoltajien pyynnöstä. Se on epäilemättä rehtoreille helpompi tie kuin lähteä riitelemään vanhempien kanssa.
Syy kouluopetuksen sivuuttamiselle voi löytyä vaikkapa siitä, että perhe arvelee opettajan edustavan ”väärää” islamin suuntausta.
Yhteistä, elämänkatsomustiedon ja uskontojen opetuksen yhdistävää katsomusainetta on aiemmin esitetty useista puolueista, ja myös opetusministeri Anders Adlercreutz (r.) on kertonut haluavansa sitä edistää. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jukka Kopra ei Iltalehdessä huhtikuussa ottanut tiukkaa kantaa suuntaan tai toiseen.
Viimeksi asia nousi esiin, kun paljastui, että kouluissa käytetyissä islamin oppikirjoissa on ollut tunnustuksellista sisältöä ja kyseenalaisia kohtia, mihin ei vuosien aikana Opetushallituksessa saatu aikaiseksi puuttua.
Monesti eri uskontojen sisällyttämistä opetussuunnitelmiin on perusteltu juuri sillä, että islamia on opetettava kouluissa, tai muuten sitä opetetaan moskeijassa. Tämä peruste on menettänyt merkityksensä, jos sitä edes oli.
Kaikille yhteistä katsomusainetta on myös usein vastustettu kristillisestä näkökulmasta. Evankelisluterilaisen uskonnon opetus kärsisi, jos yhteisessä katsomusaineessa opetettaisiin perusteita ja historiaa kaikista uskonnoista. Varmaa on, että yhteinen katsomusaine ei etene ainakaan silloin, jos kristillisdemokraatit ovat hallituksessa.
Katsomusaine rakentaisi yhteistä pohjaa
Katsomusainetta pitäisi kuitenkin lähestyä aivan toisesta näkökulmasta. Suurin osa suomalaisista on tapakristittyjä, eivätkä koulun uskontotunnit näyttele suurta roolia heidän elämässään. Uskontoon perehdyttämistä saa kirkon kautta esimerkiksi pyhäkouluista ja kirkko voisi muutenkin ottaa enemmän vastuuta niistä, joille lasten kristillinen kasvatus on tärkeää.
Lisäksi yhteinen katsomusaine säästäisi rahaa ja poistaisi marginaaliuskontojen opettamiseen liittyviä haasteita, kuten riittävän laadukkaan opetusmateriaalin saannin.
Katsomusaine ei myöskään ole ristiriidassa sen kanssa, etteikö suomalaista kulttuuriperintöä voisi vaalia ja suvivirttä laulaa kouluissa jatkossakin.
Jos annamme islamin opetuksen lipsua imaamien vastuulle moskeijoihin, ilman että kenelläkään on hajua opetuksen sisällöistä, on se sitten vanhoillista tai edistyksellistä, luomme osaltaan edellytyksiä varjoyhteiskunnan synnylle. Rinnakkaisyhteiskunnat ovat jo ongelma Ruotsissa.
Yhteisessä katsomusaineessa voisi käsitellä uskontoja niin hyvine kuin huonoine puolineen, ja kannustaa oppilaita kriittiseen ajatteluun.
Moskeijaopetus ei sillä tietenkään lakkaisi, mutta peruskoulu toteuttaisi yleissivistävää tehtäväänsä, kun oppilailla olisi edes alustava ymmärrys toistensa katsomuksista. Asian tärkeys vain korostuu, kun maahanmuuttajataustaisia oppilaita on suurten kaupunkien kouluista yhä isompi osuus.
Ja luonnollisesti katsomusaineen pitäisi olla kaikille pakollinen, eikä siitä tulisi saada vapautusta millään verukkeella.
