Juuri edesmennyt historian tohtori ja tietokirjailija Martti Häikiö oli eräiltä osin professori Matti Klingen vastakohta. Siellä missä akateemisesti sivistyneet käyttäytyvät sopivissa tilanteissa toisiaan kohtaan kuin katutappelijat, tässä on yksi ihmiskunnan ihmeitä: Häikiöstä ja Klingestä tuli työtovereita (pakosta), mutta sen lisäksi perheystäviä (olosuhteiden pakosta?).
Kai Ekholmin Klinge-elämäkerta on suorasanaisuudessaan samaa luokkaa kuin Jörn Donnerista kirjoittamansa. Yhtä julma kuvattavaansa kohtaan Ekholm ei ole kuin Matti Nykäsestä laatimansa madonluku sivistyksen sapelilla, mikä sadistiakin kauhistuttaa. Nykänen oli Ekholmin käsissä alakynnessä, eikä edustanut arvoja, joilla Klingeä ja Donneria voi tarkastella.
Mikkelissä syntynyt Martti Häikiö oli lähtökohdiltaan aivan väärä yhteistyökumppani Klingelle. Tämähän ei katsonut hyvällä niitä tutkijoita, jotka olivat ”maalaisia”, eivätkä pukeutuneet Klingen tapaan tai jotka tekivät pikkuvirheitä. Klinge ei ymmärtänyt niitäkään, jotka kauhistelivat ihmishistoriassa kärsimystä ja sortoa tai jotka eivät noteeranneet Klingen teoksia ylistyksin.
Klingestä ja Häikiöstä kasvoi toisiaan sietävä työpari. Maalaisjuntista, kokoomuslaisen pojasta ja kokoomuslaisesta tuli Klingen arvostama. Oli heillä yhteisiäkin piirteitä: molemmat suolsivat akateemiselta penkiltä tutkimuksia kuin henkisen punttisalin parhaat, heitä kidutti halu ahkeruuteen yhdessä Helsinkiä koskevan historiankirjoituksen tai Kansallisbiografian parissa.
Vihollisia ja entisiä ystäviä
Professori Kai Ekholm sai katsella Helsingin Yliopiston sisäisiä kahnauksia sen sisimmästä, Kansalliskirjaston ylikirjastoinhoitajana: mainio tarkkailutorni. Klinge oli lajitovereittensa joukossa usein eniten esillä, osoitti herkkää kirihalua, haki lukemattomiin virkoihin, mutta ei tavoittanut niistä tärkeimpiä: rehtorin tai kanslerin vakansseja.
Kollegoissa Klinge onnistui ärsyttämään. Hänet koettiin sekä omapäiseksi että arvaamattomaksi. Siinä hän muistutti kulttuuripiireissä huseerannutta rahvaanomaista Jörn Donneria. Klingen luonne aiheutti, ettei häntä siedetty, eikä monet sietäneet – eli kaikin puolista sietämättömyyttä.
Jos Matti Klinge iltarukouksensa yhteydessä olisi luetellut vihamiehiään, litaniasta olisi tullut pitkä. Historian laitoksella vilisi valtakunnantason merkkihenkilöitä, jotka olisivat saaneet luopua tai väistyä: Yrjö Blomstedt, Päiviö Tommila, Pirkko Rommi, Tuomo Polvinen, Heikki Ylikangas…
Professori Seikko Eskolan hän luokitteli vihollisekseen, kun tämä voitti päätoimittajuuden lehtikiistassa, joka johti aikakauskirja Kanavan syntyyn yli 50 vuotta sitten, Klinge ei uutuuteen kirjoittanut riviäkään. Edes WSOY:n Hannu Tarmio eikä Otavan Paavo Haavikko kyenneet täyttämään hänen haavettaan: Kanavan julkaisemisen lopettamista.
Kaikki kirjoitettu, ei peruutettavissa
Suurten persoonallisuuksien ja arvostettujen tiedeihmisten välillä vallitsee jännitteitä, joita maan matosen on vaikeata ymmärtää. Omasta maineestaan ja asemastaan kiinnipitävillä suurmiehillä on vakava puutostauti. Se liittyy haluun valtaa, kunniaa ja maallista mammonaa. Eli sivistyksen tyyssijana pidetty korkeakoululaitos on todistetusti kroonisen kateuden tyyssija.
Historian laitoksen keskinäisissä otteluissa massiivisin korkeamman tason riman alitus tapahtui, kun professori Yrjö Blomstedtilta loppui kärsivällisyys. Kymmentä vuotta nuorempi Matti Klinge oli hänen mielestään jo äheltänyt, viisastellut ja paistetullut julkisuudessa yli sietokyvyn. Blomstedt julkaisi edellä mainitussa Kanavassa kritiikin, jolla hän litisti Klingen työn Helsingin yliopiston historiikin kirjoittajana. Tyylilaji oli vankoin perustein esitetty halveksiva vihan purkaus.
Kävi todistetuksi: kun akateemisen ylimystön edustajat käyvät toistensa kimppuun, sitä on matkan päästä riemullista lukea. Ulkopuolisellekin on luvassa parasta mahdollista henkistä väkivaltaviihdettä. Voimassa oloajan voi mitata vain ihmiselon vuosikymmenten mittaiseksi. Klinge sai enemmän kuin oli tilannut, Blomstedtin purkaus oli teloitus.
Klinge oli maaninen kirjoittaja
Hänen erikoisuutensa Klinge ihastutti ja vihastutti. Hänen luonteensa antoi luvan väljään tausta-aineiston tulkintaan. Kirjoitusvauhti nousi ajoin ylinopeuteen. Historiasta kiinnostunut yleisö toki piti hänen yltäkylläisen vapaasta tyylistään samalla, kun ammattitoverit puistelivat paikoin päitään. Klinge suosi hallitsijoita ja valtaa, hänelle rahvas oli käsityskyvyn tuolla puolen.
Klingen päiväkirjat – joita ilmestyi yhteensä 23 kappaletta, Otavan ja sitten Siltalan kustantamina, olivat tekijälleen lohdutusterapiaa. Hän oli menettänyt itselleen tärkeät aviisit, ja purki tarmoaan järsien kustantajiensa kärsivällisyyttä. Päiväkirjat olivat henkeviä esseitä, paikoin turruttavaa itseilmaisua, mikä johtui, etteivät Helsingin Sanomat eikä liioin Hbl kyenneet nielemään kaikkea.
Palataanpa Klinge-Häikiön sietokykyyn, kestotestit alkoivat jo 1969 lähtien. Häikiö:
”Koskettavimpia muistojani on, kun ajelimme veneellä Matin ja Marketan kanssa Matin lapsuuden huvilan maisemissa hänen täytettyään 80 vuotta”.
Saattoiko nuorempi tutkija saada Klingeltä suurempaa kunnianosoitusta: päästä tämän veneeseen, kesämökkinsä maisemiin, vielä avec?
Kai Ekholm: Mies jolla oli Matti Klingen kasvot. Otava 2024.
