Kun tasavallan presidentti Alexander Stubbin puoliso Suzanne Innes-Stubb totesi Eeva-lehden haastattelussa, ettei pidä itseään feministinä, Suomessa nousi mediakohu, joka kertoo enemmän nykypäivän feminismin ongelmista kuin Innes-Stubbin arvoista. Vaikka hän painotti tukevansa tasa-arvoa ja haluavansa tulla nähdyksi ensisijaisesti yksilönä, moni tulkitsi lausunnon hyökkäykseksi naisten oikeuksia vastaan.
Feministi ja kirjailija Helmi Kekkonen syytti avoimessa kirjeessään Innes-Stubbin puheita ”vahingollisiksi ja valitettaviksi” sekä ”surullisen takapajuisiksi.” Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Amani Al-Mehsen arveli, että tässä voi olla ”kyse feminismin väärinymmärtämisestä tai vanhentuneesta käsityksestä hänen kohdallaan”. Eli hänen mukaansa rouva Innes-Stubbilla on väärä käsitys feminismistä, koska Innes-Stubbin sanat ja teot kuitenkin vastaavat feminististä maailmankuvaa.
Näissä reaktioissa toistuu tuttu ilmiö: nykypäivän feminismi esittää usein kiistanalaisia väitteitä, mutta kun niitä kyseenalaistetaan, se vetäytyy turvalliseen muotoon: “Feminismi tarkoittaa vain tasa-arvoa”. Tätä kutsutaan motte–bailey-retoriikaksi (suomeksi torni ja piha), millä viitataan strategiaan, jossa ensin esitetään ”linnan pihalla” kiistanalainen väite (bailey), mutta kritiikin iskiessä vetäydytään suojaan ”linnan torniin” (motte).
Tasa-arvoa vai ideologiaa?
Suzanne Innes-Stubbin sanoma oli varsin selvä: “Kannatan vahvasti yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa, mutta en pidä itseäni feministinä”. Hän puhui myös vaihdevuosista ja siitä, miten niistä pitäisi voida puhua avoimesti. Tämä osa haastattelua sai laajalti kiitosta – mutta feminismistä irtisanoutuminen herätti paheksuntaa.
Feminismin historia voidaan hahmottaa neljän aallon kautta. Ensimmäinen aalto keskittyi naisten äänioikeuteen, koulutukseen ja perintöoikeuteen. Toinen aalto ajoi tasa-arvoa työelämään ja perhepolitiikan uudistuksia. Kolmas aalto toi mukanaan identiteettipolitiikan, intersektionaalisuuden ja kulttuurisen moninaisuuden korostamisen. Nyt vallitseva neljäs aalto (2010-luvulta eteenpäin) on digiajan aktivismin liike, jota hallitsee sosiaalisen uhriutumisen ideologia ja voimakas vastakkainasettelu.
Neljännen aallon feminismissä korostuvat käsitteet kuten ”patriarkaatti”, ”myrkyllinen maskuliinisuus”, ”raiskauskulttuuri” ja ”mikrosyrjintä”. Vaikka nämä nostavat esiin tärkeitä kokemuksia, liike on samalla tullut entistä dogmaattisemmaksi. Se suhtautuu usein vähättelevästi yksilöllisyyteen, biologisiin eroihin sekä epäkohtiin miesten asemassa.
Bailey: radikaalit väitteet ilman vastuuta
Tämän päivän feminismi esittää usein väitteitä, jotka herättävät kritiikkiä – eikä syyttä. Tuore esimerkki on Nytkis ry:n tuottama kyselytutkimus, jossa väitettiin, etta ”iso osa miehistä suhtautuu naisiin kohdistuvaan väkivaltaan myötämielisesti”. Nytkis on naisten asemaa ajavien kansalaisliikkeiden kattojärjestö, eli suomalaisen feminismin lippulaiva. Kuten olen osoittanut, tutkimus oli täysin harhaanjohtava. Kun Ilta-sanomat toisti saman kyselyn ilman metodologisia vippaskonsteja, kävi ilmi, etta vain 2 prosenttia miehistä hyväksyy naisiin kohdistuvan väkivallan pukeutumisen perusteella, ja että täsmälleen sama osuus miehistä hyväksyi myös miehiin kohdistuvan väkivallan pukeutumisen perusteella. Eli kyseessä oli tilastollisesti mitätön ongelma, jolla ei ollut mitään tekemistä naisten aseman kanssa.
Nykypäivän feminismi on usein hämmästyttävän hiljaa musliminaisten asemasta: silmien sulkeminen tyttöjen ympärileikkauksilta, huivipakolta tai siirtolaistaustaisten miesten tekemiltä seksuaalirikoksilta Euroopassa ei ole tasa-arvon edistämistä, vaan sen politisointia.
Feministit jättävät usein huomiotta miesten ongelmat: Suomessa miehet tekevät yli 70 prosenttia itsemurhista, jäävät koulutuksessa jälkeen, ja kohtaavat enemmän vakavaa väkivaltaa kuin naiset – mutta nämä vakavat ongelmat eivät juuri nouse esiin, kun puhutaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta.
Motte: “Feminismi tarkoittaa vain tasa-arvoa”
Kun näitä kiistanalaisia kannanottoja kritisoidaan, vastareaktio kuuluu usein: ”Mutta feminismi tarkoittaa vain tasa-arvoa”. Tämä on retorisesti tehokas mutta älyllisesti epärehellinen vastaus. Liike ei voi yhtäältä puolustaa tosiasioiden vastaista identiteettipolitiikkaa ja toisaalta piiloutua banaaliin periaatteeseen, jota lähes kaikki jo kannattavat.
Ei siis ole ihme, että yhä useampi nainen – myös koulutettu, moderni ja tasa-arvoa kannattava – ei enää halua kutsua itseään feministiksi. Ei siksi, että hän vastustaisi tasa-arvoa, vaan siksi että hän ei tunnista itseään siitä feminismistä, joka hallitsee tämän päivän julkisuutta.
Pihalla vai piilossa?
Suzanne Innes-Stubbin tapaus ei ole takaisku tasa-arvolle, vaan tilaisuus pohtia, mitä feminismillä nykyään tarkoitetaan. Onko se yhä laaja ja yhteinen tasa-arvoliike, vai ideologisesti latautunut projekti, joka torjuu poikkeavat näkemykset?
Jos feminismi haluaa palauttaa laajaa kannatusta, sen on tunnustettava oma motte–bailey-retoriikkansa ja päätettävä: haluaako se olla tasa-arvon puolustaja – vai aatteellinen portinvartija, jonka keskeinen tavoite on poliittisten erojen lietsominen tosiasioita vääristelemällä.
