Skotlantilaisen St. Andrewsin yliopiston strategian tutkimuksen professori Phillips Payson O’Brien kirjoittaa The Atlanticissa siitä, että erottelu pien- ja suurvaltoihin perustuu lähinnä mielikuviin ja ennakkoluuloihin. Perinteinen käsitys suurvalloista ei päde.
Kansainvälisessä politiikassa moni niin sanotun realistisen koulukunnan edustaja piti Venäjää ennen 24. helmikuuta 2022 vakaana suurvaltana, jota johtaa suorastaan loistava rationalisti ja strategikko Vladimir Putin. Ukraina taas pieni yhteiskunnallisesti jakautunut valtio, jota johtaa keskinkertainen koomikko Volodymyr Zelenskyi.
Realistien näkemysten mukaan suurvaltojen vaatimukset ovat aina oikeutettuja ja pienempien valtioiden tulee alistua näiden tahtoon maailman voimapoliittisen tasapainon ylläpitämiseksi. Tämän ajattelun mukaan kansainvälisessä politiikassa ”suurvallat” ovat oikeastaan ainoita legitiimejä toimijoita. Tunnetuin tämän ajattelun edustajista lienee Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger. Akateemisessa maailmassa näitä näkemyksiä ovat edustaneet valtiotieteilijät John Mearsheimer ja Stephen Walt.
Tosiasiassa käsitys Venäjästä suurvaltana on perustunut ennakkoasenteisiin ja stereotypioihin. Ulkopuolisten tarkkailijoiden väitteillä, kuinka Venäjän armeija on todella vahva, moderni ja pyyhkii muutamassa päivässä koko Ukrainan ei ollut perusteita. Ajatus Venäjästä suurvaltana taas on perustunut paljolti juuri sen armeijaan.
– Venäjän voima on osoittanut olevansa niin yliarvostettua, että se tarjoaa meille mahdollisuuden pohtia uudelleen sitä, mikä tekee vallasta ”suuren”. Venäjän suurvalta-asemaa perusteltiin sen sotilaskyvyllä, mukana lukien sen suuri ydinasevarasto ja yhtenä maailman suurimmista ja kehittyneimmistä pidetty armeija. Sota kuitenkin osoitti meille, että armeija on ainoastaan niin vahva kuin sen yhteiskunta, talous ja sen rakentanut poliittinen järjestelmä ovat. Tässä tapauksessa Venäjä ei ole lähellekään suurvalta, vaan itse asiassa syvästi epäonnistunut, monella tapaan heikkenevä valtio, toteaa O’Brien.
Tästä näkökulmasta Venäjä tulisikin nähdä ”valtana, joka on jyrkässä laskusuunnassa”.
– Sen talous on maailman kymmenenneksi suurin maailmassa vertautuen Brasiliaan, mutta myös se peittää alleen sen, kuinka huomattava tuottamaton se on. Maan varallisuus perustuu lähinnä raaka-aineiden myyntiin sen sijaan, että se tuottaisi jotain kehittynyt. Mitä tulee teknologiaan ja innovaatioon, mahtuisi Venäjä hädin tuskin 50 merkittävimmän maan joukkoon.
– Lisäksi Venäjän johto, selvimmin sen presidentti – jota on eri piireissä pidetty varovaisena toimijana – osoittanut olevansa valtionpää tuhoisasti rakennetussa valtiossa, joka ruokki väärinkäsityksiä, tukahdutti oikean keskustelun ja antoi yhden miehen käynnistää tämä katastrofi. On outoa, että joudumme oppimaan tämän läksyn aina uudelleen ja uudelleen: diktatuurit ovat taipuvaisia mätänemään mitä kauemmin ne ovat vallassa, koska johdon miellyttämisestä tulee virkamiehille tärkeämpää kuin työnsä tekeminen hyvin. Putinin valtio ruokki hänen omia harhojaan ja loi tehottoman armeijan, jota riivaa korruptio ja tehottomuus.
Ei ole ollut myöskään mitään perusteita pitää Ukrainaa ”pienvaltana”, jonka tulisi alistua suuremman tahtoon. Ukrainalle tulee O’Brienin mukaan olla kiitollinen siitä, että se on osoittanut ennakko-odotukset kansakuntien voimakkuudesta vääriksi.
– Meidän tulee myös uudelleenarvioida meidän peruskäsityksemme moraalista ja psykologisesta sitoutumisesta. Yksi yllättävimmistä asioista niille, jotka pitivät Ukrainaa pienvaltana ja Venäjää suurvaltana, on ollut, että Ukrainan armeija ja kansa ovat panneet hanttiin poikkeuksellisen sinnikkäästi, kun taas Venäjän armeijan käytös osoittaa vakavia ongelmia motivaatiossa ja sitoutumisessa. Ukrainalaiset ovat osoittaneet sellaisia kansallisia voimavaroja, että kaikki ajatukset koko Ukrainan venäläisvaltauksesta eli Putin alkuperäisestä tavoitteesta tuntuvat naurettavilta.
Lisäksi jatkossa sotilaallinen voima tulee hahmottaa sen yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa kontekstissa.
– Sotilaallinen voima merkitsee edelleen paljon, mutta se heijastelee rakentajiaan sen sijaan, että korvaisi ne. Modernin armeijan toimiminen tuottaa vaikeuksia heikolle, suhteellisen takaperoiselle ja epäinnovatiiviselle taloudelle, vaikka armeijalla olisi kehittyneinä pidettäviä aseita, kirjoittaa O’Brien ja jatkaa:
– Lisäksi meidän tulee olla varovaisia ylistäessämme autoritääristen valtioiden tai diktatuurien sodankäyntikykyä. Rauhan aikana tällaiset valtiot saattavat näyttäytyä päättäväisiltä ja suunnitelmallisilta, mutta mielipiteiden tukahduttamisen ja harhakuvitelmien vahvistavan mielistelyn aiheuttamat rakenteelliset heikkoudet saattavat johtaa strategisiin katastrofeihin sekä sotien aloittamisessa että niiden käymisessä. Loppujen lopuksi kansakunnan voima perustuu sitoutumiseen ja identiteettiin, eikä tätä voida sivuuttaa.
