Suomalaiset menettivät viime vuonna pankkien tietoon tulleissa digihuijauksissa yhteensä 32,4 miljoonaa euroa.
Yleisimpiä huijaustyyppejä olivat dokumentti- ja rakkaushuijaukset (9 miljoonaa euroa), sijoitushuijaukset (8,5 miljoonaa euroa), toimitusjohtajahuijaukset (4,9 miljoonaa euroa) ja valepoliisihuijaukset sekä tietojen kalastelu (10 miljoonaa euroa).
Finanssialan varautumisen ja rikostorjunnan johtajan Niko Saxholmin mukaan luvut ovat todellisuudessa vain ”jäävuoren huippu”, sillä vain osa tapauksista tulee pankin ja viranomaisten tietoon.
– Yllättävän moni (uhri) jättää ilmoittamatta huijauksesta, Saxholm kertoo.
Hänen mukaansa syynä on usein uhrin kokema häpeä. Kun hän ymmärtää tulleensa huijatuksi ja menettäneensä rahojaan huijarille, uhri saattaa syyllistää tilanteesta itseään eikä kehtaa kertoa siitä kenellekään.
– Häpeä on mieletön huijauksen kohteeksi joutuneille ihmisille. Samalla ihmetellään, miten kukaan voi langeta huijauksiin ja silti sellaisia ihmisiä on. Ne, jotka tulevat huijatuksi, heidän itsehäpeänsä on niin käsin kosketeltavissa, etteivät he halua puhua asiasta.
Hänen arvionsa mukaan ilmi tulleet huijaukset käsittävät vain noin 20-30 prosenttia kaikista tapauksista. Toimitusjohtajahuijausten kohdalla Saxholm uskoo, että lähes kaikki tapaukset ilmoitetaan pankille ja poliisille.
– Toimitusjohtajahuijaukset kohdistuvat yrityksiin, ja yritykset tekevät rikosilmoituksen näistä asioista ja ilmoittavat pankille.
Osassa tapauksista uhri voi ilmoittaa huijauksesta tai sen yrityksestä ainoastaan pankille, mutta ei poliisille tai toisin päin.
Mikäli joutuu digihuijauksen kohteeksi, asiasta kannattaa olla välittömästi yhteydessä pankkiin. Mitä nopeammin asiaan puututaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä rahat on mahdollista saada takaisin ja estää huijaria siirtämästä rahoja eteenpäin.
Elisan ja Iro Researchin teettämän kyselytutkimuksen mukaan 77 prosenttia suomalaisista oli täysin tai melko varma siitä, kuinka toimia huijaustilanteessa. Vastaajista neljä prosenttia ei tiennyt, kuinka tilanteessa tulisi toimia.
Yleisimmät toimintamallit huijauksessa tai sen yrityksessä ovat vastausten perusteella yhteyden ottaminen pankkiin (28 prosenttia) ja rikosilmoituksen tekeminen (22 prosenttia).
Kolmanneksi yleisin vastaus (18 prosenttia) oli jäädä odottamaan huijauksen tai sen yrityksen seurauksia. Käytännössä tämä tarkoittaa tilannetta, jossa esimerkiksi verkkopankkitunnuksensa huijaussivustolle antanut henkilö ei ilmoita asiasta pankille, vaan jää odottamaan, tapahtuuko mitään.
– Tämä on pankin kannalta hälyttävä asia. Digihuijausten estämisessä on kyse ennemmin minuuteista ja tunneista kuin vuorokausista. Mikäli halutaan tehdä vastatoimia huijaukselle, asiakkaan pitäisi kertoa siitä heti eikä seuraavana päivänä tai viikonlopun jälkeen. Silloin rahat ovat ehtineet liikkua jo pitkälle, Saxholm sanoo.
Huijaukset noudattavat usein samaa kaavaa
Esimerkkinä tyypillisestä verkkohuijauksesta Saxholm mainitsee kryptovaluuttoihin liittyvät huijaukset. Usein ne noudattavat samaa kaavaa.
Hänellä on konkreettinen esimerkki tilanteesta, jossa uhri menetti huijarille useita tuhansia euroa. Tapaus sai alkunsa siitä, että saksalaiseksi IT-insinööriksi tekeytynyt huijari otti uhriinsa yhteyttä deittisovelluksen kautta.
Viestittelyn edetessä huijari kannusti uhria liittymään kryptovaluuttojen kauppapaikaksi naamioidulle huijaussivustolle. Sen jälkeen huijari alkoi antamaan uhrille ”ohjeita”, millaisilla summilla hänen kannattaa ostaa kryptovaluuttoja ja mihin kellonaikoihin.
Huijari lupasi uhrilleen, että noudattamalla hänen sijoitusneuvojansa uhri pystyisi moninkertaistamaan kryptosijoitustensa arvon.
– Kaava oli hirveän normaali. Ensin sijoitettiin sata euroa ja seuraavana päivänä huijari maksoi uhrille 200 euroa takaisin. Sitten ehdotettiin niiden sijoittamista, jolloin uhrille maksettiin 400 euroa takaisin.
Huijauksen alkuvaiheessa rikollinen palauttaa rahoja uhrilleen luottamussuhteen luomiseksi. Huijauksen edetessä sijoitettavat summat kasvavat eikä rahoja enää palauteta.
– Mikäli huijaus paljastuisi jo alkuvaiheessa, rikolliset jäisivät siinä tilanteessa häviölle.
Uhri ymmärsi joutuneensa huijauksen kohteeksi siinä vaiheessa, kun yritti nostaa ”moninkertaistetut varansa” kryptopalvelusta. Palvelun asiakaspalvelusta väitettiin, ettei 118 000 dollarin arvoista tiliä voida tyhjentää ennen kuin uhri olisi maksanut 32 000 euron suuruisen veron.
– Silloin uhri oli ehdottanut, että palvelu ottaisi verot pääomasta ja palauttaisi jäljelle jäävän summan. Se ei tietenkään käynyt.
Aikaa huijarin ensimmäisestä yhteydenotosta oli tässä vaiheessa kulunut vain kaksi viikkoa.
Lopulta uhri ymmärsi tulleensa huijatuksi eikä saanut rahojaan takaisin. Todellisuudessa mitään kryptotiliä ei myöskään ollut olemassa. Kyseinen ”sijoitusalusta” oli kryptomarkkinaksi naamioitu huijaussivu, jonka kautta ei todellisuudessa käyty kauppaa kryptovaluutoilla.
”Terve epäluulo on paras digitaito”
Tyypillisesti digihuijauksia tehdään ulkomailta käsin ja rahojen etenemistä voidaan pyrkiä häivyttämään. Esimerkiksi kryptohuijauksissa rahoja on vaikea jäljittää, sillä ne kulkevat rikollisten tileille kaupankäyntipaikaksi naamioidun huijaussivuston kautta.
Aiemmin poliisina työskennellyt Saxholm ei tiedä yhtäkään tapausta, joissa digihuijaus olisi mennyt Suomessa käräjille asti.
– Tai varsinkaan, että rahoja olisi saanut takaisin.
Paras tapa suojautua digihuijauksilta on suhtautua kriittisesti yllättävän hyviltä tulleisiin sijoitusvinkkeihin. Hälytyskellojen kannattaa soida niissäkin tilanteissa, että verkossa tavattu viestittelykumppani alkaa lyhyen viestittelyn jälkeen pyytää rahaa erilaisiin tekosyihin vedoten. Etenkin silloin, jos viestikumppania ei ole koskaan edes tavannut kasvotusten.
– Terve epäluulo on paras digitaito, Saxholm toteaa.
