Narut on vedetty tiukemmalle: työelämä vaatii enemmän, arjen kohtaamisissa on aiempaa vähemmän aikaa, ja monella on tunne, että oma liikkumavara on kaventunut. Kun arki kiristyy, myös ihmisten kärsivällisyys ohenee. Silloin pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat suurilta.
Tällaisessa tilanteessa ärsytys etsii helposti kohdetta ja alkaa ruokkia itseään. Oletukset syntyvät nopeasti – usein nopeammin kuin faktat. Ihmiset alkavat pohtia, kuka saa ja kuka jää ilman, kenellä on helpompaa ja kuka hyötyy. Kun näille ajatuksille ei löydy vastapainoksi todellisia kohtaamisia, syntyy negatiivinen kierre, jossa epävarmuus muuttuu epäluuloksi ja epäluulo etäisyydeksi. Usein nämä tulkinnat eivät perustu todellisiin kohtaamisiin, vaan epävarmuuteen ja kokemukseen siitä, ettei oma arki ole täysin omissa käsissä.
Samaan aikaan on hyvä muistaa yksi perusasia: Suomi on monimuotoinen yhteiskunta. Täällä asuu erilainen joukko ihmisiä, joille Suomi on koti. Arki, työ, perheet, koulut ja naapurustot ovat yhteisiä. Tämä on yhteinen koti, jota pidetään pystyssä joka päivä – usein hiljaisesti ja huomaamatta.
Juuri siksi vuorovaikutuksen merkitys korostuu. Kun kohtaamisia on vähän, etäisyys kasvaa ja tulkinnat alkavat korvata keskustelua. Jos yhteistä kieltä ei ole, tai jos koetaan, ettei keskeneräinenkään kieli riitä, väärinymmärrykset lisääntyvät. Hiljaisuus tulkitaan helposti välinpitämättömyydeksi ja varovaisuus torjunnaksi, vaikka tarkoitus olisi hyvä.
Kyse ei ole pahasta tahdosta.
Usein vuorovaikutus syntyy kaikkein pienistä asioista: katsekontaktista, nyökkäyksestä tai varovaisesta hymystä vastaantulijalle. Nämä hetket jäävät mieleen – ne muistuttavat, kuinka paljon positiivinen vuorovaikutus antaa energiaa ja tekee arjesta kevyempää. Samalla tulkinnat rauhoittuvat ja ihmisten välinen ymmärrys vahvistuu.
Luottamus rakentuu toistojen kautta, ajan kanssa. Juuri niissä hetkissä Suomi joko vahvistuu tai etääntyy.
Tällaiset kohtaamiset luovat toivoa ja tunnetta siitä, että omalla panoksella on merkitystä. Kun ihmiset kokevat tulevansa nähdyiksi ja kohdatuiksi, he myös uskaltavat osallistua ja kantaa kortensa kekoon. Arjen vuorovaikutus ei siis ole pieni asia, vaan perusta sille, että jokaisella on mahdollisuus olla mukana yhteisessä tekemisessä.
Yhteiskunta pysyy koossa vain sillä, että jokainen kantaa – ja saa kantaa – kortensa kekoon, ja että tämä myös näkyy. Kun vastuun kantaminen jää näkymättömäksi, syntyy helposti ennakkoluuloja. Kun taas nähdään, että yhteinen asuinympäristö rakentuu yhteisestä tekemisestä, tulkinnat muuttuvat ja ärsytyksen tilalle tulee realismi.
Tähän pyrkii myös Espoossa toimiva Espoon Kansainvälinen Kokoomus –ryhmä, jossa eri taustoista tulevat ihmiset haluavat arjessa osoittaa osallistumista ja vastuunkantoa yhteisen asuinympäristön hyväksi. Ei korostamalla eroja, vaan vahvistamalla sitä, mikä on yhteistä.
Yhteinen asuinympäristö ei tarkoita samanlaisuutta. Se tarkoittaa yhteisiä pelisääntöjä, vastuun jakamista ja halua tulla toimeen. Rakentava vuorovaikutus ei maksa mitään, mutta sen puute maksaa paljon. Siksi sillä, miten kohtaamme toisemme arjessa, on merkitystä – ei vain yksittäisille ihmisille, vaan koko Suomelle.
