Suomen 17 vuotta jatkunut talousalho on ajanut maan tilanteeseen, jossa kaikki kivet on käännettävä talouskasvun uudelleen käynnistämiseksi.
Hallitus teki puoliväliriihessä merkittäviä päätöksiä, jotka saivat useilta tahoilta, muun muassa elinkeinoelämältä ja veronmaksajilta, luonnehdintoja ”aitoina kasvutoimina”.
Tätä riihestä odotettiinkin: Suomen julkisen talouden köli ui pitkän kasvuttoman kauden jälkeen niin syvällä, että kurssia on muutettava, ennen kuin horisonttiin tulee jäävuoria.
Ison laivan kääntäminen ei käy käden käänteessä, ja toimien vaikutus julkiseen talouteen on lyhyellä aikavälillä negatiivinen. Tämä on tosiasia, jonka kanssa on elettävä. Talouskasvu ei synny nollasummapeli-ajattelulla ottamalla toisesta menoerästä ja lisäämällä se toiseen kohteeseen.
Historiasta tiedämme, että talouteen iskee säännöllisen epäsäännöllisesti erilaisia sokkeja. On syytä olettaa, että näin tulee tapahtumaan jatkossakin: erona esimerkiksi finanssikriisiin on se, että Suomella ei enää ole puskureita ottaa isoja osumia vastaan. Toisaalta koronapandemia osoitti, kuinka herkästi ja nopeasti julkinen talous voi lähteä jyrkän velkaantumisen tielle.
Miksi talouskasvu on tärkeää?
Otetaan havainnollistava esimerkki: on olemassa kaksi valtiota A ja B.
Olettakaamme, että mailla on samansuuruinen 100 miljardin euron bruttokansantuote vuonna nolla. Maassa A talous kasvaa tasaisesti 1 prosentin vuodessa. Maassa B talouskasvu on tasaisesti 2 prosenttia vuodessa.
Viiden vuoden päästä maan B bruttokansantuote on talouskasvun myötä noussut jo yli 5 miljardia euroa A:ta korkeammalle tasolle. 10 vuoden päästä korkoa korolle -kehitys on johtanut siihen, että maan B bkt on noin 122 miljardia euroa, kun maan A bkt on vastaavasti noin 111 miljardia euroa. Valtiossa B on siis prosenttiyksikön ripeämmän vuotuisen talouskasvun jäljiltä syntynyt 10 vuodessa 11 miljardia euroa enemmän arvonlisää, josta voidaan rahoittaa kattavammin esimerkiksi julkisia palveluita.
Ripeä talouskasvu parantaa myös julkisen talouden velkasuhdetta ja mahdollistaa valtiontalouden kääntämisen tasapainoisille urille. Nyt joka kahdeksas valtion rahoittama euro on velkarahaa. Samanlainen tilanne olisi kestämätön kotitalouden arjessa.
Yksi hallituksen rohkeimmista päätöksistä oli ylimpien marginaaliverojen laskeminen.
Suomessa on useiden selvitysten mukaan länsimaiden korkeimpiin lukeutuva ansiotulojen marginaaliverotus.
Veronmaksajain keskusliiton mukaan palkansaajan korkein marginaaliveroprosentti on tänä vuonna 59,3 prosenttia.
Hallitus päätti riihessä laskea ylimmät marginaaliverot 52 prosenttiin.
Kertauksen vuoksi: marginaaliveroprosentti kertoo, paljonko verot nousevat, kun tulot kasvavat. Jos marginaalivero on 52 prosenttia, se tarkoittaa, että sadan euron palkankorotuksesta jää käteen 48 euroa. Eli tässäkin tapauksessa verottaja vie edelleen yli puolet lisäansioista.
Päätöksen myötä oppositiosta alkoi välittömästi huuto, että hallitus keskittyi ”lihottamaan vuorineuvosten kukkaroita”.
Kyseessä ei kuitenkaan ole miljonäärivero!
Ylimpien marginaaliverojen lasku alkaa vaikuttamaan vajaan 8000 euron verotettavilla kuukausituloilla: tähän luokkaan kuuluu muun muassa lääkäreitä, järjestöjen johtajia, kovimpia myynnin ammattilaisia, ylimpiä virkamiehiä ja liiketoimintajohtajia.
Verohallinnon tietojen mukaan yli 100000 euroa vuodessa tienaavia henkilöitä oli Suomessa vuonna 2023 noin 162000. Yli 100000 euroa tienaavat henkilöt maksoivat kuitenkin viime vuonna Suomen tuloveroista ja veroluonteisista maksuista peräti 24,8 prosenttia. Tämä on merkittävä potti, kun muistetaan, että kyseiseen tuloluokkaan kuuluu vain reilut 3 prosenttia suomalaisista.
Korkeiden marginaaliverojen kannustinvaikutuksissa on pohjimmiltaan kysymys siitä, kannattaako ihmisen ahkeroida ja etsiä palkankorotusta. Jos näkymä on, että ahkeroinnista tulee liian vähän palkkiota suhteessa vapaa-ajan aktiviteetteihin, se jää silloin tekemättä.
On täysin perusteltua, että ahkeruudesta rangaistaan vähemmän. Varsinkin, kun päätöksen tueksi on olemassa vahva tutkimusnäyttö.
Taloustiede on tässä kysymyksessä johdonmukainen. Muun muassa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen esille tuomat kansainväliset tutkimukset osoittavat, että korkeilla marginaaliveroilla on suuremmat haitat palkansaajiin kuin on yleisesti ajateltu: tutkimusten mukaan haitat paljastuvat varsinkin pidemmällä aikavälillä ahkeruuden ohella muun muassa innovaatioissa, koulutuspäätöksissä ja työtehtävien vaihdoksissa uran varrella.
Ruotsista ja Tanskasta on saatu vankkaa näyttöä ylimpien marginaaliverojen laskemisesta. Ruotsissa poistettiin vuoden 2020 alussa niin sanottu värnskatt, joka oli viiden prosenttiyksikön ylimääräinen vero kaikille vähintään noin 65000 euroa vuodessa ansaitseville palkansaajille.
Ruotsin valtiontalouden tarkastusviraston analyysin mukaan veronkevennyksen myönteiset vaikutukset ovat toteutuneet hyvin, ja uudistus rahoittaa itsensä pitkällä aikavälillä jopa 120-prosenttisesti.
Ruotsin ja Tanskan esimerkkien vanavedessä on täysi syy olettaa, että tulokset tulevat olemaan Suomessa samansuuntaiset, ja 335 miljoonaa euroa maksava uudistus tulee aikanaan rahoittamaan itsensä takaisin. Mutta muutos ei tapahdu vielä vuodessa tai kahdessa.
Ahkeruuden ja työnteon kannusteiden lisääminen kytkeytyy Suomen julkisen talouden suurimpaan haasteeseen eli velkasuhteen vakauttamiseen ja viime kädessä koko valtiontalouden tasapainottamiseen.
Suomi on Eurostatin tilastojen mukaan EU-maiden seitsemänneksi velkaantunein maa. Valtiovarainministeriö arvioi valtionvelan määrän olevan noin 191 miljardia euroa vuoden 2026 lopussa.
Tulevina vuosina edessä on myös isot ja välttämättömät panostukset puolustukseen.
Riihen kasvupaketin ja veropäätösten jälkeenkin päivitetty julkisen talouden suunnitelma on karua luettavaa: seuraavien neljän vuoden aikana alijäämää tulee keskimäärin lähes 11 miljardia euroa vuodessa.
Tämä tarkoittaa lähinnä kolmea asiaa.
Vain talouskasvu voi viedä Suomea oikeille urille pitkällä tähtäimellä.
Toiseksi Suomi-laivan kurssin kääntämisestä tasapainoiselle väylälle on tulossa pitkälle ensi vuosikymmenelle kestävä projekti.
Kolmanneksi: tuleva hallitus joutuu tekemään roppakaupalla lisää kasvu- ja sopeutustoimia.
Talouskasvu antaisi pitkällä tähtäimellä myös puskureita: ilman sitä seuraava suurempi sokki kansantalouteen voi olla Suomelle kohtalokas.
Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto kuvaili kehysriihen päätöksiä ”hyvinvointivaltion historian suurimmaksi sammonryöstöksi”.
Vaatii kieroutunutta huumoria kutsua jokaiselle tulotasolle kohdistettavia veronkevennyksiä ”ryöstöksi”. Suomi ei ole mikään ’ihmeellinen rikkauksia tekevä mylly’, vaan työstä, innovaatioista, tutkimuksesta ja teknologisesta kehityksestä ammentava kokonaisuus, jonka kehittämisestä vastuu kuuluu jokaiselle kykynsä mukaan.
Elämme vielä kissanpäiviä siihen tilanteeseen verrattuna, joka meitä odottaa kulman takana, mikäli rohkeita päätöksiä ei tehtäisi. Tekemättä ei voi jättää!
