Miehittämättömät ilma-alukset ja halvat täsmäaseet haastavat länsimaiden kalliit hävittäjät, arvioi ilmailu- ja puolustusanalyytikko Bill Sweetman UnHerdissä. Iranin sodan opetukset eivät kuitenkaan merkitse hävittäjien loppua vaan pakottavat koko aselajin muuttumaan.
Iranin sodassa on nähty useita tilanteita, jotka näyttävät tukevan väitettä hävittäjäkoneiden haavoittuvuudesta.
Analyytikko nostaa esiin amerikkalaisen F-15E-hävittäjän alasampumisen Iranin Zagrosvuoriston yllä sekä hyökkäyksen Saudi-Arabiassa sijaitsevaan lentotukikohtaan, jossa halvat miehittämättömät koneet vaurioittivat Yhdysvaltain ilmavoimien ilmatankkaus- ja valvontakoneita.
Tapaukset osoittavat, miten vaikeaksi kalliin kaluston suojaaminen on muuttunut. Hävittäjä voi maksaa yli sata miljoonaa dollaria, sen lentotunti kymmeniä tuhansia dollareita ja sen käyttämät ilmataisteluohjukset yhdestä kahteen miljoonaa dollaria kappaleelta.
Halpa hyökkäysdrooni taas voi maksaa vain murto-osan torjuntaan käytettävästä aseesta.
Kyse ei ole vain koneiden hinnasta. Etulinjan lentäjän koulutus kestää Yhdysvaltain ilmavoimissa noin kaksi vuotta ja komentajatasolle eteneminen yli vuosikymmenen.
Vanha iskulause on siksi palannut keskusteluun: drooneilla ei ole äitejä. Sillä tarkoitetaan, että miehittämättömän järjestelmän menetys ei aiheuta samanlaista poliittista ja inhimillistä painetta kuin lentäjän kuolema tai vangiksi joutuminen.
Kolme luokkaa
Modernit droonit voi jakaa kolmeen luokkaan. Ensimmäisiä ovat pienet FPV-droonit, joita käytetään taistelukentällä ikään kuin tarkkoina ja halpoina kranaatinheittiminä. Toisia ovat Shahed-tyyppiset kertakäyttöiset hyökkäysdroonit, jotka ovat käytännössä halpoja risteilyohjuksia.
Kolmas ryhmä koostuu suuremmista, suihkuhävittäjää muistuttavista miehittämättömistä koneista, joita kehitetään muun muassa Yhdysvalloissa ja Euroopassa.
Juuri toinen ryhmä on Sweetmanin mukaan tällä hetkellä suurin uhka perinteisille ilmavoimille. Shahed-tyyppiset aseet voivat iskeä kauas selustaan, uhata lentotukikohtia ja pakottaa puolustajan käyttämään kalliita torjuntaohjuksia halpoja maaleja vastaan. Silloin hyökkääjä voi kääntää kustannussuhteen edukseen.
Analyytikko ei silti usko, että hävittäjä katoaa. Hänen mukaansa hävittäjä on muuttunut useita kertoja historiansa aikana. Ensimmäisen maailmansodan yksinkertaisista koneista siirryttiin toisen maailmansodan monikäyttöisiin koneisiin, myöhemmin yliäänikoneisiin, ohjuksiin, tutkiin ja verkottuneeseen sodankäyntiin.
Halvat droonit ja risteilyohjukset eivät korvaa hävittäjää vaan täydentävät sitä. Hävittäjän vahvuus on edelleen joustavuus: se voi torjua, iskeä, siirtyä nopeasti pitkiä matkoja ja toimia osana laajempaa ilmaoperaatiota.
Lentokone toimii komentopisteenä
Tulevaisuuden hävittäjä voi kuitenkin näyttää hyvin erilaiselta kuin nykyiset koneet. Sweetman pitää kiinnostavana Ruotsin suuntaa, jossa Saab on kehittänyt verkottunutta ilmataistelua ja miehittämättömien järjestelmien liittämistä miehistöllisiin koneisiin.
Ajatuksena on, että muutama miehitetty hävittäjä voisi johtaa useita miehittämättömiä koneita, jotka kantavat sensoreita ja aseita etulinjassa.
Tällainen ratkaisu voisi hänen mukaansa vastata myös autonomisten aseiden eettiseen ongelmaan. Ihminen säilyisi päätöksenteossa mukana, vaikka miehittämättömät koneet etsisivät maaleja ja jakaisivat tehtäviä keskenään. Se kuitenkin edellyttää varmoja yhteyksiä tilanteessa, jossa vastustaja yrittää häiritä viestintää.
Juuri tässä miehistöllisen hävittäjän rooli voi säilyä ratkaisevana. Se voi toimia miehittämättömien järjestelmien, ohjusten ja sensorien keskuksena sekä komentopaikkana, joka ylläpitää lähietäisyyden tiedonsiirtoa häirityssä ympäristössä.
Tähän suuntaan viittaa myös Britannian, Italian ja Japanin GCAP-ohjelma. Sen uusi kuudennen sukupolven hävittäjä ei ole Sweetmanin mukaan pelkkä hävittäjä perinteisessä mielessä, vaan samalla autonomisten aseiden kuljetusalusta, komentokeskus ja lentävä datakeskus.