Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin ja Venäjän diktaattori Vladimir Putinin on määrä tavata huomenna Alaskassa. Kokous on tulossa, haluttiin sitä tai ei.
Paikanvalinta ei ole sattumaa. Alaska ei ole vain Yhdysvaltain syrjäinen pohjoisosa, vaan alue, joka oli 1800-luvulla osa Venäjän keisarikuntaa ennen sen myyntiä Yhdysvalloille. Tämä muistuttaa historiallisista kytköksistä suurvaltojen välillä ja viestii, että Washington ja Moskova voivat edelleen istua alas kahden kesken. Euroopan silmien eteen asettuu kylmä tosiasia: ratkaisuja tehdään, mutta Eurooppa ei välttämättä ole mukana niitä muovaamassa. Ukraina, jonka kohtalosta keskustellaan, on vielä kauempana pöydästä.
Historia antaa varoituksia. Versaillesissa 1919 voittajavaltiot sanelivat rauhan, joka kätki sisäänsä seuraavan sodan siemenet. Jaltassa 1945 jaettiin Euroopan karttaa ilman monien maiden läsnäoloa tai hyväksyntää. Sama riski on nyt edessä. Jos Eurooppa tyytyy seuraajan rooliin, sen oma turvallisuus ja geopoliittinen asema voivat muuttua muiden neuvottelujen tuloksena.
Huoleen on aihetta.Trump tai Putin eivät tule paikalle ensisijaisesti Euroopan rauhan tai Ukrainan edun vuoksi. Trumpille tapaaminen on tilaisuus esiintyä sovittelijana, kerätä kotimaan pisteitä ensi vuoden kongressivaaleja varten ja keventää Yhdysvaltain sitoumuksia Euroopassa. Putinille se on mahdollisuus painaa Ukraina entistä heikompaan asemaan, vahvistaa Venäjän etupiiriä ja hankkia lisää liikkumatilaa sotilaallisille toimille.
Useat Euroopan johtajat ovat korostaneet ennen kokousta sitoutumistaan Ukrainan suvereniteettiin, mutta samalla hyväksyneet tosiasian, että nykyiset rintamalinjat ovat neuvottelujen lähtökohta. Tämä on sodan karua realismia. Ilman sitä Venäjän kanssa ei olisi juuri nyt pöytää, johon istua. Tämä kertoo ajastamme. Periaatteet mukautuvat nopesti, kun todellisuus ajaa ne ahtaalle. Kansainvälisessä politiikassa arvojen ja realismin välinen jännite ei ole uusi ilmiö, mutta nykyisessä kriisissä se näyttäytyy paljaana ja näkyvänä, ilman aikaisempia illuusioita pysyvyydestä.
Euroopan on toimittava
Tämän vuoksi Eurooppa ei voi jäädä odottamaan, mitä Alaska tuottaa. Tarvitaan konkreettisia tekoja, jotka vahvistavat Ukrainan asemaa mielellään jo ennen kuin suurvallat istuvat alas. Pitkän kantaman täsmäaseiden toimittaminen nyt, ei ensi vuonna, on ratkaisevaa. Kyse on kyvystä iskeä Venäjän huoltolinjoihin ja komentopaikkoihin syvällä miehitetyillä alueilla. Ilmatorjuntakykyä on lisättävä, jotta Venäjä ei saa ilmaherruutta ja jotta Ukrainan kaupungit voivat säilyttää energia- ja vesihuoltonsa talven yli. Liikkuvan kaluston ja kenttähuollon vahvistaminen mahdollistaa joustavat puolustuslinjat ja nopean reagoinnin rintamalla.
Aivan keskeistä on, että Euroopan on sitouduttava ammustuotannon moninkertaistamiseen oikeudellisesti ja poliittisesti sitovilla päätöksillä. Lupaukset eivät riitä, vaan ne on muutettava tilauksiksi ja investoinneiksi.
Ongelma on, Euroopan hidas päätöksentekokoneisto. Jäsenmaiden välillä on erimielisyyksiä niin avun mittakaavasta kuin sen aikataulustakin. Moni hallitus pelkää sisäpoliittisia seurauksia, jos kansalaisille kerrotaan avoimesti avun todellisesta hinnasta. Poliittinen varovaisuus on saanut liian usein korvata strategisen päättäväisyyden. Samaan aikaan Venäjä toimii pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti omien päämääriensä eteen, hyödyntäen jokaista lännen epäröinnin hetkeä.
Mitä siis voimme odottaa Alaskasta?
Ensimmäinen mahdollisuus on väliaikainen tulitaukosopimus. Se voisi rauhoittaa rintaman hetkeksi ja vähentää siviilien kärsimystä, mutta samalla jättäisi miehitetyt alueet Venäjän hallintaan. Tämä jäädyttäisi tilanteen Moskovan eduksi. Miehityksestä tulisi uusi normaali, jota olisi tulevaisuudessa entistä vaikeampi murtaa. Moskova saisi myös strategisen hengähdystauon, jonka aikana se voisi lujittaa asemiaan ja valmistautua seuraavaan liikkeeseen.
Toinen vaihtoehto on laajempi suurvaltojen välinen poliittinen paketti, jossa Ukraina jää sivurooliin. Tällainen sopimus voisi tarkoittaa pysyviä myönnytyksiä Venäjälle, rajojen siirtämistä väkivalloin ja Ukrainan turvallisuustakuista tinkimistä. Euroopan kannalta se loisi vaarallisen ennakkotapauksen, jonka vaikutukset ulottuisivat koko mantereen turvallisuuteen. Jos kansainvälinen yhteisö hyväksyy väkivallalla saavutetut rajamuutokset nyt, se on avoin kutsu seuraaville aluevaatimuksille tulevaisuudessa.
Kolmas skenaario on, ettei sopimusta synny lainkaan. Tämä saattaa johtaa taisteluiden kiihtymiseen ja uusiin tappioihin rintamalla. Eurooppa ja Ukraina saisivat myös aikaa vahvistaa asemia ennen seuraavaa neuvotteluyritystä. Ikkuna olisi käytettävä hyväksi, jos halutaan muuttaa voimatasapainoa ennen uusia keskusteluja.
Entäpä Suomi?
Suomi on ollut eurooppalaisittain vahvassa asemassa presidentti Alexander Stubbin johdolla.
Tiedonsaannin ja tiedon jakamisen taso on poikkeuksellisen hyvä, ja suorat yhteydet Trumpiin ovat tällaisena aikana korvaamattoman arvokkaita huomioiden maailmanpoliittisen painoarvomme. Sinivalkoiset silmät, korvat sekä suu Valkoisen talon suuntaan antavat meille mahdollisuuden vaikuttaa kulissien takana tavalla, joista moni muu valtio haaveilee.
Silti vallitseva kehitys sisältää myös meidän kannaltamme epämukavia polkuja: jos Eurooppa häviää näissä neuvotteluissa, myös Suomi häviää hyvistä suhteistaan huolimatta. Kuten Jaltalla 80 vuotta sitten, tälläkin kertaa poissaolijat voivat pahimmillaan joutua sopeutumaan muiden piirtämiin rajoihin ja päätöksiin, jotka määrittävät niiden tulevaisuutta vuosikymmeniksi.
Jos tulitauko syntyy, Euroopan on päätettävä heti, haluaako se vain katsoa sivusta vai myös kantaa vastuuta.
Lyhyellä aikavälillä tarvitaan konkreettisia toimia tulitauon valvomiseksi ja sen rikkomisen ehkäisemiseksi. Ensimmäinen askel on eurooppalainen valvontaoperaatio Ukrainan suostumuksella. Se voi tarkoittaa sotilastarkkailijoita ja rajavalvontayksiköitä tietyille rintamalohkoille ja kriittisiin kohteisiin, valvontalentotoimintaa ja miehittämättömien ilma-alusten jatkuvaa seurantaa sekä nopeaa raportointia ja seuraamusmekanismeja jokaisesta rikkomuksesta.
Pitkällä aikavälillä Euroopan on saatava aikaan rakenne, joka estää sodan palaamisen. Ensimmäinen elementti on turvatakuu, joka on Ukrainalle ymmärrettävä ja hyökkääjälle pelote. Rehellinen vaihtoehto on Naton jäsenyys, kun Ukraina täyttää edellytykset. Jos se viivästyy, tarvitaan väliportaaksi useiden suurten eurooppalaisten maiden allekirjoittamat puolustussopimukset, joissa on selkeä lupaus aseavusta, ilmapuolustuksesta, tiedustelusta ja koulutuksesta sekä aikarajat toimituksille.
Oli lopputulos mikä tahansa, yksi asia on varma. Alaskan kokouksen todellinen vaikutus Euroopan tulevaisuuteen ei synny pöydässä, vaan sen ulkopuolella tehtävistä päätöksistä. Tämä hetki on jälleen testi Euroopalle ja sen tulos määrittää, olemmeko historian tekijä vai sen kohde.
