Tallinnassa toimivan kansainvälisen puolustus- ja turvallisuustutkimuskeskus ICDS:n johtaja Kristi Raikin mukaan Euroopan mailla on neljä erilaista tapaa käsitellä Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpia.
Raikin kirjoittama analyysi on julkaistu arvostetussa amerikkalaisessa Foreign Policy -lehdessä.
Ensimmäinen ryhmä Raikin mukaan on innostujat. Tähän joukkoon kuuluu pieni kourallinen oikeistopopulistisia eurooppalaisia johtajia, jotka jakavat Trumpin maailmankatsomuksen ja matkivat hänen tyyliään. Raik nimeää tähän joukkoon Unkarin pääministeri Viktor Orbanin, Italian pääministeri Giorgia Melonin ja Slovakian pääministeri Robert Ficon.
Raikin mukaan ideologia yhdistää Trumpia ja oikeistopopulistisia johtajia. He jakavat saman antiliberaalin näkemyksen demokratiasta, siirtolaisuudesta, kulttuuriarvoista. He ihailevat myös vahvoja miehiä.
– Ja Trump rakastaa henkilökohtaista imartelua, jota tulee vilpittömämmin muilta populisteilta kuin Euroopan valtavirran johtajilta, Raik kirjoittaa.
Ideologinen läheisyys ei kuitenkaan Raikin mukaan todennäköisesti tarjoa vankkaa perustaa suhteelle.
– Trumpin ulkopolitiikkaa ajaa peittelemättömästi omaa etua, ja Yhdysvaltojen edut eivät välttämättä vastaa eurooppalaisten populistien etuja, hän toteaa.
Kiina voi olla Raikin mukaan yksi kompastuskivi Unkarin suhteissa Trumpiin.
– Orban on nähnyt paljon vaivaa rakentaessaan tiiviimpiä suhteita Kiinaan, mutta Yhdysvaltojen näkökulmasta Peking on suurin uhka Washingtonin ylivoimaiselle asemalle globaalilla näyttämöllä.
Pääministeri Melonin suosiota Washingtonissa puolestaan voi Raikin mukaan vähentää se, että Italia käyttää alle 1,5 prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustukseen.
Raikin mukaan toiseen eurooppalaiseen leiriin kuuluvat sitoutujat. Niitä ovat Puola, Pohjoismaat ja Baltian maat, joista useimmat käyttävät Natossa väkilukuun suhteutettuna eniten rahaa puolustukseen. Nämä maat rakentavat myös pragmaattisesti suhdetta Yhdysvaltoihin ja Trumpiin.
– Puola, Viro ja Liettua ovat jo hyväksyneet Trumpin uuden tavoitteen, jonka mukaan Euroopan maat käyttäisivät viisi prosenttia bruttokansantuotteesta puolustukseen, Raik kirjoittaa.
– Kaupantekohengessä Pohjoismaat ovat halunneet tarjota konkreettisia etuja suurimmalle ja tärkeimmälle liittolaiselleen. Trumpin strateginen kiinnostus arktiseen alueeseen suurvaltojen kilpailun areenana saattaa auttaa löytämään molempia osapuolia hyödyttäviä hankkeita, hän jatkaa.
Raik nostaa kirjoituksessa esille Suomen, joka tekee jo yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa jäänmurtajien rakentamisessa ja huollossa.
Kolmanteen ryhmään kuuluvat Raikin mukaan moralisoijat. Sellaiseksi hän nostaa Saksan ja eroavan liittokansleri Olaf Scholzin, jonka ”suhde Trumpiin on myrkytetty molemminpuolisella halveksunnalla”.
Raik nostaa esimerkiksi Scholzin lausunnon sen jälkeen, kun Trump oli ilmaissut kiinnostuksensa Grönlannista. Scholz tuomitsi Trumpin puheet ja saarnasi rajojen koskemattomuuden periaatteesta.
Tämä on Raikin mukaan ”tyhjää moralisointia” Scholzin puhumana.
– Berliini on jyrkästi kieltäytynyt ottamasta johtajuutta Venäjän vastustamisessa, vaikka Venäjän sota Ukrainaa vastaan rikkoo monia niitä kansainvälisiä normeja, joita Scholz väittää puolustavansa. Moraalisoinnilla on vähän käytännön arvoa tai uskottavuutta, jos sitä ei tueta valmiudella puolustaa omia normeja ja arvoja hyökkääjää vastaan, tarvittaessa voimakeinoin.
Neljänteen leiriin Raikin mukaan kuuluvat opportunistit eli Ranska.
– Ranskalla on pitkä historia opportunistisesti nähdä jokainen Eurooppaa kohtaava kriisi oikeutuksena tuoda eurooppalainen strateginen autonomia agendalle, Raik kirjoittaa.
– On varmasti strategisesti perusteltua, että Eurooppa olisi vähemmän riippuvainen muista suurvalloista, mukaan lukien Yhdysvalloista. Kuitenkin se, mikä saa ranskalaiset näyttämään niin opportunistisilta, on heidän gaullistinen halunsa johtaa Eurooppaa ja käyttää Euroopan unionia Ranskan etujen ajamiseen. Samalla Pariisi ei ole ollut halukas luopumaan omasta autonomiastaan (esimerkiksi muuttamalla Ranskan paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa yhteiseksi EU-paikaksi) tai ottamaan asianmukaisesti huomioon muiden eurooppalaisten etuja, hän jatkaa.
Kaikki tämä ei Raikin mukaan tarkoita sitä, että Ranskan pyrkimys johtaa Eurooppaa ei voisi palvella laajempia eurooppalaisia etuja.
– (Emmanuel) Macronin tapaaminen Trumpin ja Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin kanssa Pariisissa viime joulukuussa on hyvä esimerkki. Ranskalaiset ovat osoittaneet, että heillä on diplomaattista taitoa imarrella Trumpia ja samalla ilmaista olevansa valmiita puolustamaan etujaan. Eurooppa tarvitsee lisää tällaista sitoutumista.
Raik toteaa artikkelinsa lopussa, että Trumpin uusi kausi voi olla katastrofi Euroopalle monista syistä.
– Hän saattaa tehdä huonon sopimuksen Venäjän kanssa Ukrainan suhteen, häiritä maailmanlaajuista kauppaa, kääntää Euroopan valtiot toisiaan vastaan ja lisätä levottomuutta vahvistamalla oikeistopuolueita. Jopa Trumpin parhaiden liittolaisten Euroopassa tulisi olla valmiita vastustamaan hänen räikeimpiä lausuntojaan, kuten hänen kieltäytymistään sulkea pois sotilaallisen voiman käyttö Grönlannin hallinnan saamiseksi, hän kirjoittaa.
Transatlanttinen liittouma on Raikin mukaan kuitenkin Euroopan ”paras toivo selviytyä myrskyisästä ajasta, jossa vanha maailmanjärjestys ei enää toimi ja demokratiat kamppailevat muotoillakseen uuden järjestyksen suojellakseen etujaan ja arvojaan”.
– Riippuvuuden lisääminen Kiinasta tai sallia Venäjän muokata Euroopan turvallisuusjärjestystä eivät ole elinkelpoisia vaihtoehtoja. Eurooppalaisten on käsiteltävä Trumpia, pidettävä Nato elossa, vahvistettava omaa toimijuuttaan ja rakennettava sotilaallista voimaa, jota on syytä pelätä. Pohjoiseurooppalaisten pragmaattinen sitoutuminen Trumpiin, yhdistettynä heidän vahvoihin puolustussitoumuksiinsa, saattaa olla lupaavin tapa hallita transatlanttista suhdetta tulevina vuosina. Mutta on todellinen vaara, että Trumpin hallinto jakaa ja hallitsee Eurooppaa, joka on liian heikko seisomaan omilla jaloillaan, Raik kirjoittaa.
