Suomalaisen hyvinvointivaltion suurin uhka on tekemättömyys, eli usko siihen että asiat järjestyvät ilman ikäviä päätöksiä. Näin kirjoittaa ekonomisti, Helsingin yliopiston työelämäprofessori Vesa Vihriälä blogissaan. Valtiotieteiden tohtori Vihriälä on tehnyt pitkän uran talouspolitiikan parissa, ja hän on toiminut muun muassa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtajana vuosina 2012-2019.
Petteri Orpon (kok.) hallituksen suunnitelmat eivät romuta hyvinvointivaltiota, sillä se uhkaa rapautua ilman välttämättömiä uudistuksia ja korjausliikkeitä, Vihriälä uskoo. Hallitusohjelman päälinja on ekonomistin mielestä hyvä, vaikka hän kehottaakin harkitsemaan joitakin toimia uudelleen. Peruslinjasta hallituksen ei Vihriään mukaan kuitenkan pidä luopua mielenosoitusten tai painostuksen edessä.
Vihriälä käsittelee blogissaan etenkin Suomen velkaantumista. Julkisen velan suhde BKT:hen on Suomessa huomattavasti korkeampi kuin pohjoismaisissa naapureissa Ruotsissa ja Tanskassa, hän huomauttaa.
– Olemme pitäneet pohjoismaista malliamme yllä velkaantumalla. Se ei voi jatkua loputtomiin. Korkomenojen syödessä kasvavan osan julkisista menoista, mahdollisuudet muiden menojen rahoittamiseen supistuvat. Liu’umme asteittain kauemmaksi pohjoismaisesta mallista, Vihriälä kirjoittaa.
Velkaantumisen taustalla ei ekonomistin mukaan kuitenkaan ole menojen kasvun nopeutuminen.
– Suuret alijäämät ja velan kasvu niiden myötä ovat syntyneet, kun menojen kasvu on jatkanut vuodesta 2009 lähtien eri hallituskausilla likimain vuosituhannen alun uraa samalla kun talouden tuotanto notkahti pahoin, polki pitkään paikallaan eikä n. vuodesta 2015 alkaneen toipumisen aikanakaan ole ollut kovin nopeaa. Näin on käynyt huomattavasti parantuneesta työllisyydestä huolimatta, koska työn tuottavuus on kehittynyt heikosti ja työtunnit ovat lisääntyneet selvästi hitaammin kuin työllisten määrä.
Keskeinen keino velkasuhteen alentamiseksi on Vihriälän mukaan talouskasvun vahvistaminen, etenkin työpanosta lisäämällä ja työn tuottavuutta kasvattamalla. Nämä ovat olennaisia, mutta hitaita ja epävarmoja keinoja, Vihriälä kirjoittaa. Tästä syystä Suomessa on hänestä pyrittävä pienentämään alijäämä, riippumatta tuotannon tasosta. Sopeutustoimet ovat Vihriälän mielestä toisin sanoen välttämättömiä.
– Tarvitaan toimia, jotka ajan mittaan parantavat julkista taloutta suuruusluokkana 3-4 % BKT:sta, ja ison parannuksesta täytyy tulla muista kuin epävarmoista kasvupolitiikan toimista, hän kirjoittaa niin koti- kuin ulkomaisiin arvioihin viitaten.
– Tällainen sopeutustarve tarkoittaa myös, ettei nykyisen hallituksen neljän miljardin menosopeutus riitä, vaikka sen hyvin voikin ajatella järkeväksi tavoitteeksi lähimpien neljän vuoden aikana. Sopeutusta on kyettävä jatkamaan seuraavalla vaalikaudella. Tällaisen jatkuvuuden varmistamiselle on eduksi, jos alkuvaiheen sopeutus koetaan sisällöltään reiluksi. Hallituksen tulisi ottaa tämä näkökohta vakavasti.
Julkisen talouden sopeuttamisessa ei vältytä vaikeilta valinnoilta, Vihriälä kirjoittaa. Leikkaukset ja veronkiristykset iskevät eri lailla eri ihmisiin, Vihriälä toteaa, mutta muistuttaa tuloerojen olevan Suomessa kansainvälisessä vertailussa pieniä.
– Puolustusmenojen on mitä ilmeisemmin oltava pitkään aiempaa korkeammalla tasolla. Kasvupolitiikka edellyttää pitämistä kiinni tutkimus- ja kehitysmenojen jo sovitusta lisäysohjelmasta. Koulutukseen suunnattuja varoja on samasta syystä tarpeen lisätä ainakin perusopetuksen ja korkeakouluopetuksen osalta. Elinkeinotukien kokonaismäärää on hankala alentaa merkittävästi, kun muut maat kilpailevat lisäämällä tukia investointien ja tuotannon houkuttelemiseksi omalle alueelleen.
– Julkisten menojen kasvun hillintä ei voi onnistua ilman koskemista erilaisiin sosiaaliturvaetuuksiin sekä sairaanhoidon, sosiaalipalveluiden ja koulutuksen kokonaiskustannuksiin, jotka muodostavat valtaosan kaikista julkisista menoista, Vihriälä kirjoittaa.
Nämä valinnat ja päätökset kuuluvat demokratiassa kansanedustuslaitokselle, Vihriälä toteaa. Etujärjestöillä on perusteltu rooli tuoda esille omia arvioitaan ja näkemyksiään ratkaisujen seurauksista.
– On kuitenkin ilmeinen vaara, että ne, jotka huutavat kovimmin tai uhkaavat häiritä yhteiskunnan toimintaa vakavasti, saavat tahtonsa läpi silloinkin, kun sille ei ole hyviä perusteita. Tähän ei pidä alistua. Suomen kansaa kokonaisuudessaan edustavat parhaiten kansanedustajat, kirjoittaa Vihriälä.
Hallituksen suunnittelemat neljän miljardin euron menoleikkaukset eivät merkitse hyvinvointivaltion loppua, Vihriälä toppuuttelee. Uudistuksia tarvitaan, hän kirjoittaa.
– Oma käsitykseni on, että suomalaiset eivät halua luopua pohjoismaisesta mallista, joka on tuottanut hyvän yhdistelmän korkeaa tulotasoa ja tasa-arvoa. Ajattelen myös, ettei siitä luopuminen ole välttämätöntä, jos pystymme uudistumaan.
– Uudistamista tarvitaan kaikissa kolmessa ulottuvuudessa, joita skenaarioissa on tarkasteltu. Kasvua on kyettävä vahvistamaan. Julkisen palvelutuotannon tehokkuutta on kyettävä parantamaan. Ja, kyllä, on myös kriittisesti arvioitava, kuinka laajalle julkisen vastuun ihmisten hyvinvoinnista on syytä ulottua.
