”Veikko myö päästetää, mut Taistoo ei.” Näin puhemies Johannes Virolainen (kesk). kertoman mukaan opasti puhemiehen korokkeella Jouni Vainiota, milloin täysistunnon sähköinen nimenhuuto pitää katkaista.
Veikko Vennamo (smp.) oli Virolaisen entinen puoluetoveri ja myöhemmin keskustapuolueen ankara arvostelija. Taisto Tähkämaa (kesk.) on vanhin elossa oleva entinen kansanedustaja, jota Virolainen halusi näpäyttää.
Virolainen johti eduskuntaa aikana, jolloin valtakunnan kakkosen piti politikoida hyvin varovaisesti. Jussi Halla-aho (ps.) on valittu puhemieheksi aivan erilaisissa tunnelmissa.
Vastakkainasettelu on voimakasta. Kun puhemiehen tulkitaan provosoivan, moni päättää provosoitua. Osa moitteista on aiheellista, osa ajalle tyypillistä ilmapiirin ja henkilösuhteiden kärjistämistä.
Halla-ahoa on syytetty erityisesti perussuomalaisten ministereiden suojelemisesta eduskunnan kyselytunneilla. Tällainen vaikutelma on helppo saada.
Oppositio lataa kovimmat ammukset televisioitavan kyselytunnin alkuun. Asemissa ovat puolueiden ykköstykit, jotka moukaroivat ministereitä.
Usein yhden aiheen käsittely on voinut kestää lähes koko tunnin. Halla-ahon puhemieskaudella tämä on muuttunut.
Puhemies on joskus päättänyt keskustelun totuttua aikaisemmin. Se on rassannut oppositiota, jolla olisi ollut paljon kysyttävää.
Aiheen vaihtamista on voinut perustella sillä, että keskustelijat ovat juuttuneet juoksuhautoihinsa. Lopetus on saattanut pelastaa ahtaalle joutuneen ministerin. Usein tuo ministeri on ollut perussuomalainen.
Jankkaaminen ja toisto ovat viestintää. Silloin yleisö voi havaita, kumpi on oikeassa ja osaa asiansa paremmin, ministeri vai opposition haastajat.
Torstaina Halla-aho johti valtiopäivien ensimmäistä kyselytuntia. Arvostelu oli kenties mennyt perille. Oppositio sai tentata hallitusta hyvinvointialueiden talousvaikeuksista reilusti yli puoli tuntia.
Halla-aho ei ole ensimmäinen puhemies, jonka toiminta on ärsyttänyt kansanedustajia. Eero Heinäluomaa (sd.) kokoomuslaiset arvostelivat toistuvasti. Paavo Lipponen (sd.) puolestaan otti puhemiehenä kantaa päivänpolitiikkaan, milloin häntä huvitti.
Sauli Niinistö (kok.) sai sormilleen karsittuaan kovaotteisesti eduskunnan menoja. Ääniä tuli puhemiehen vaalissa 2010 niin vähän, että Niinistö aluksi kieltäytyi ryhtymästä puhemieheksi.
Istuntoa johtanut ikäpuhemies Jacob Söderman (sd.) ja pääsihteeri Seppo Tiitinen onnistuivat taivuttelemaan Niinistön. Ilman sitä vuoden 2012 presidentinvaalin tulos olisi voinut olla toisenlainen.
Yhteisöllisyyden katoaminen eduskunnasta vaikuttaa myös puhemiehen asemaan.
Kaukana ovat ajat, jolloin taistolaiskommunisti kysyy puhemiehistön porvarilta lupaa lähteä kotiin.
Eduskunnan puhemies on instituutio, joka on kestänyt ajan ja paineet nimeään myöten.
Hän on kansanedustaja, jonka pitäisi muistaa Otto von Bismarckin ajatus, että politiikka on mahdollisuuksien taidetta.
Puhemiehellä on mahdollisuus junailla asioita. Työurani aamuhämärissä Johannes Virolainen teki mallisuorituksen, kuinka eduskunnan ykköspaikalta sekaannutaan politiikan peliin.
Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen yritti 1981 katkaista pääministeri Mauno Koiviston (sd.) presidenttitien. Keskusta vaati, että eduskunta olisi kutsuttava kesken kesätauon koolle, jotta Koiviston hallituksen voisi kaataa.
Väyrysen harmiksi Virolainen puolusti eduskunnan asemaa ja liittoutui Koiviston kanssa. Hän kieltäytyi kutsumasta eduskuntaa koolle.
Virolainen perusteli kantaansa sillä, ettei eduskunnalla ollut kiireisiä lakeja käsiteltävänään.
