Entinen Yhdysvaltain Euroopan ja Euraasian asioista vastaava apulaisulkoministeri ja veteraanidiplomaatti Daniel Fried päivittelee tuoreinta presidentti Donald Trumpin linjausta, jonka mukaan Yhdysvallat vähentää harjoituksia perinteisesti läheisen liittolaisensa Etelä-Korean kanssa. Trump perustelee linjausta muun muassa hyvällä suhteellaan Pohjois-Korean diktaattoriin Kim Jong-uniin.
Friedin mukaan ”Trump vähättelee jälleen yhtä liittolaista (Etelä-Koreaa) samalla kun hän kehuu jälleen yhtä vastustajaa (Pohjois-Koreaa).”
– Mitä tämä sitten onkin, siihen eivät tunnu sopivan sen paremmin ”Amerikka ensin” kuin ”joustava realismikaan”.
Fried on jakanut Center for a New American Security -ajatuspajan (CNAS) johtajan Richard Fontainen X-julkaisun, joka hänen mukaansa erittelee ”Trumpin Aasian-politiikan ongelman”.
– Suurempi ongelma on Trumpin halveksunta liittolaisia kohtaan, Fried lisää.
”Yhdysvaltojen poukkoilu voi ajaa liittolaisia vastustajien syliin”
Fontaine on aiemmin työskennellyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijana Yhdysvaltain ulkoministeriössä, senaatin ulkoasiainvaliokunnassa ja kansallisessa turvallisuusneuvostossa.
Hänen mukaansa ratkaisu on ristiriidassa sen kanssa, että Yhdysvaltain hallinto on vielä vähän aikaa sitten pitänyt Etelä-Koreaa esimerkillisenä liittolaisena. Hän korostaa sotaharjoitusten merkityksen kasvaneen, koska Pohjois-Korean asevoimat ovat saaneet käytännön taistelukokemusta Ukrainan sodassa Venäjän rinnalla.
Trump puolestaan sanoo Pohjois-Korean käyttäytyneen hänen presidenttikaudellaan kunnioittavasti ja vailla uhkaa. Fontaine muistuttaa, että Trumpin ensimmäisellä kaudella Pjongjang uhkasi Yhdysvaltoja mannertenvälisillä ballistisilla ohjuksilla ja ydinkokeilla.
Yhdysvaltain Aasian-linjan ristiriidat kasaantuvat
Fontaine nostaa laajemmaksi ongelmaksi epäselvyyden siitä, mikä alue on Yhdysvalloille tärkein. Pentagon on korostanut Kiinan pelottelua ja niin sanotun ensimmäisen saariketjun puolustamista Tyynellämerellä. Samaan aikaan sotilaallisia voimavaroja on siirretty Lähi-itään.
Tuore esimerkki on lentotukialus USS George Washington. Alus on siirtymässä Tyyneltämereltä Lähi-itään korvaamaan USS Abraham Lincolnin, joka on osallistunut operaatioihin Irania vastaan. Siirto jättää läntisen Tyynenmeren ainakin väliaikaisesti ilman yhdysvaltalaista lentotukialusta.
Fontainen mukaan epäselvää on samalla se, pitääkö Washington Kiinaa pitkällä aikavälillä tärkeimpänä strategisena haastajanaan. Trump on korostanut kauppaa ja hyviä henkilökohtaisia suhteita Kiinan johtoon, kun taas muut hallinnon linjaukset lähtevät voimakkaasta strategisesta kilpailusta Pekingin kanssa.
Saman ristiriidan Fontaine näkee Japanin kohtelussa. Yhdysvallat ja Japani ovat syventäneet puolustusyhteistyötään, ja Tokio kasvattaa puolustusmenojaan. Samalla Trumpin hallinto on painostanut Japania kauppapolitiikassa ja vaatinut siltä lisää panostuksia omaan puolustukseensa. Japanin pääministerin Sanae Takaichin hallinto on jo kiihdyttänyt maan puolustuskyvyn vahvistamista.
Fontainen mukaan hallinnon linja näyttää perustuvan siihen, että Japani, Etelä-Korea, Intia ja Kaakkois-Aasian maat siirtyisivät kaupassa, teknologiassa ja puolustuksessa kauemmas Kiinasta ja lähemmäs Yhdysvaltoja. Hän kysyy, miten liittolaisiin kohdistuvat tullit ja toisaalta kehittyneen teknologian viennin salliminen Kiinaan sopivat tähän tavoitteeseen.
Washington on samaan aikaan korostanut, ettei Yhdysvalloilla ole rajattomasti sotilaallisia voimavaroja. Fontainen mielestä tätä perustelua on kuitenkin vaikea sovittaa yhteen sen kanssa, että resursseja sidotaan Lähi-itään ja läntiselle pallonpuoliskolle samalla, kun hallinto ilmoittaa haluavansa estää Kiinaa muuttamasta Aasian voimatasapainoa.
Fontaine pitää mahdollisena, että epävarmuuden luominen on ainakin osittain tarkoituksellista: epäilyt Yhdysvaltain tuen varmuudesta voivat kannustaa liittolaisia käyttämään enemmän rahaa omaan puolustukseensa. Hänen mukaansa strategia voi kuitenkin mennä liian pitkälle.
Liiallinen epäjohdonmukaisuus voi Fontainen mukaan johtaa siihen, että Yhdysvaltain kumppanit alkavat turvata asemansa mukautumalla mahdollisiin vastustajiin sen sijaan, että ne nojaisivat Washingtoniin.
Korean niemimaalla lähtökohdan pitäisi hänen mukaansa olla yksinkertainen.
– Etelä-Korea on liittolaisemme. Pohjois-Korea ei ole. Tämän selventäminen olisi hyvä alku.