Eduskuntavaalien lähestyessä politiikkaa seuraavien suomalaisten kannattaa palauttaa mieleen Luxemburgin entisen pääministerin Jean-Claude Junckerin lohkaisu vuodelta 2007. Se kuului näin: ”Me kaikki tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme sitä, kuinka tulisimme sen jälkeen valituksi uudelleen.”
Tämä auttaa ymmärtämään, miksi keskustelu ensi vaalikaudella häämöttävästä 8–11 miljardin euron sopeutusurakasta – siitä, millä keinoin tämä käytännössä tehdään – kiertää kehää. Puheet hyvinvointivaltion palvelulupauksen päivittämisestä jäävät leijumaan ilmaan.
Puolueet ovat – vasemmistoliittoa lukuun ottamatta – sitoutuneet velkajarruun eli sopeutuksen mittaluokkaan, mutta keinoista vaietaan.
Suurista puolueista etenkin gallupjohtaja SDP on varonut visusti suututtamasta äänestäjäkuntaansa. Puheenjohtaja Antti Lindtman väläytti lopulta Iltalehden haastattelussa kuun vaihteessa leikkauskohteiksi yritystukia, maataloustukia ja Kela-korvauksia. Kokoomuksesta piikiteltiin listan epämääräisyyttä ja mittaluokkaa.
– Vaikka korvaukset leikattaisiin nollaan, saataisiin vasta reilu 100 miljoonaa säästöjä kasaan, vastasi pääministerin talouspoliittinen erityisavustaja Mikko Martikkala viestipalvelu X:ssä.
Julkista keskustelua ovat pyörittäneet kevään mittaan mikaniemelät ja ristomurrot. He ovat nostaneet ilmaan ehdotuksia tai vaihtoehtoja, joita on pöyristelty julkisuudessa ja ammuttu alas.
Kulisseissa tilanne saattaa olla toinen. Talouteen ja julkisiin hankintoihin perehtynyt konsultti Jussi Pyykkönen kertoo saaneensa vastikään poliitikolta palautetta, jonka pääviesti oli, että ”hyvä, että puhutte näistä asioista suoraan”.
Pyykkönen kirjoitti huhtikuun lopulla Elinkeinoelämän valtuuskunnalle Evalle raportin Keskiluokan lompakko.
Raportissa ei kavahdeta sanoa suoraan, minkä ryhmän olisi kannettava päävastuu sopeutuksista. Pienituloisia ovat koetelleet jo perusturvaan tehdyt leikkaukset ja suurituloisten verotuksen kiristäminen kääntyisi todennäköisesti itseään vastaan. Katseet kääntyvät siis keskiluokkaan, johon kuuluu lähes 70 prosenttia suomalaisista. Se on myös suurin äänestäjäryhmä.
Tapaamme Jussi Pyykkösen kanssa Helsingissä hallituksen kehysriihen jälkeisenä päivänä. Riihen päätöksiä on hehkutettu tai riepoteltu julkisuudessa, mutta Pyykkönen ei intoudu suuntaan, jos toiseenkaan.
– Mitään julkisen talouden kannalta merkittävää ei siellä päätetty.
Katseet ovat tiiviisti jo seuraavassa vaalikaudessa. Haussa on realistinen visio siitä, minkälainen hyvinvointivaltio tai -yhteiskunta Suomen pitäisi olla jatkossa. Ei niin, että ajelehtisimme lastuna lainehilla. Tai leikkaisimme juustohöylällä juustoa, kunnes sitä ei enää ole.
Pyykkösen mielestä ongelmana julkisessa keskustelussa on usein se, että mittasuhteet sekoittuvat ja vääristyvät. Sosiaalisen median ajassa huomio ryöpsähtää yksittäisiin asioihin, joilla ei välttämättä ole isossa kuvassa merkitystä.
– Tai sitten päädytään leikkaamaan esimerkiksi kuntien valtionosuuksista, joka on äänestäjille vähän epäselvä ja hähmäinen asia. Käytännössä leikkaukset kohdistuvat peruskouluun ja varhaiskasvatukseen, mitä varmasti moni suomalainen ei haluaisi.
Eläkkeet osana sopeutusurakkaa
Elinkeinoelämän valtuuskunnan raportti tarjoaa päättäjille pähkäiltäväksi neljä vaihtoehtoista talouspolitiikan linjaa: kamreeri, minimivaltio, maksimivaltio ja reformisti.
Kamreerin linjassa painottuisivat muihin vaihtoehtoihin nähden neljän miljardin euron suorat leikkaukset, maksimivaltion linja painottaisi vastaavasti verojen korotuksia. Minivaltion linjassa satsattaisiin viiden miljardin euron edestä yksityistämiseen, reformilinjassa painotettaisiin muita enemmän rakenneuudistuksia ja työllisyystoimia.
Jokaisessa vaihtoehdossa leikattaisiin eläkkeistä kaksi miljardia euroa, lisättäisiin keskiluokan omavastuita sekä kohennettaisiin julkisen sektorin tuottavuutta. Raportissa perustellaan eläkkeisiin kajoamista sillä, että niistä ei ole vielä leikattu ja lähes kolmannes täysi-ikäisistä suomalaisista on eläkeläisiä. Suomessa eniten varallisuutta on myös 65–74-vuotiailla.
– Ilman eläkkeisiin koskemista tämä sopeutusurakka ei ole mahdollista, katsoo Pyykkönen.
Työn verotuksen kiristäminen ja ikääntyvien hoivavastuun siirtäminen lähiomaisille ovat asioita, jotka raportti kuitenkin torjuu. Ensimmäinen olisi myrkkyä talouskasvulle ja toinen vähentäisi erityisesti naisten työntekoa.
Jos julkisuudessa on puhuttu yhdeksän miljardin euron sopeutuksista, Evan raportin mielestä tavoite ja mittaluokka pitää olla 13 miljardissa. Näin siksi, koska Suomi tarvitsee neljän miljardin euron ”liikkumavaran” yllättäviä menotarpeita varten.
Ja näitä on riittänyt. Ensin oli koronakriisi, sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Sodalla on ollut kauaskantoisia vaikutuksia kuten myös Yhdysvaltojen johtoon nousseen Donald Trumpin ulkopolitiikallakin. Ja miljardeihin nousseet korkomenot ovat sulattaneet osaltaan hallituksen ohjelmassaan päättäneitä sopeutustoimia.
– Kristallipallosta on vaikea nähdä, mitä seuraavaksi tulee. Mutta ihan varmasti jotain tulee.
Palataan Jussi Pyykkösen tapaamisesta muutama viikko taaksepäin – valtioneuvoston linnan ykköskerroksessa sijaitsevaan pieneen neuvotteluhuoneeseen. Siellä on vaaleanpunaiset seinät, mutta tunnelma on kaukana unelmahötöstä. Huoneessa on myös fläppitaulu, mutta se on puhtaan valkoinen. Rahasta ei ole kirjoitettu tussilla mitään.
Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Mika Niemelä etsii työnsä puolesta leikkauskohteita, mutta joutuukin vastaamaan ensimmäisenä Nykypäivän kysymykseen, mikä hyvinvointiyhteiskunnan saavutuksissa on kaikkein tärkeintä ja säilyttämisen arvoisinta. Mikä on sellaista, mistä ei missään nimessä pidä leikata.
Tapaamme Niemelän kanssa valtioneuvoston linnassa kiirastorstaina. Seuraavalla viikolla ilmestyy Helsingin Sanomien Kuukausiliite, jonka kanteen hänet on laitettu poseeraamaan moottorisahan, saksien ja juustohöylän kanssa. Sivuamme Niemelän kanssa neuvotteluhuoneessa paljolti samoja aiheita, joista syntyy Kuukausiliitteen haastattelun myötä kohu.
Puhumme myös Suomen tieverkostosta, johon liittyvällä esimerkillä Niemelä kohahdutti jo aiemmin Ylen haastattelussa niin, että jutun kommenttikenttä meni tukkoon. Niemelä saa Nykypäivällekin perustella, miksi osan syrjäseutujen teistä voisi jättää jatkossa asfaltoimatta.
– Aina kun käytän esimerkkejä, ne päätyvät sitten otsikoihin, Niemelä naurahtaa.
Puhumme niin ikään yksilön vastuun kasvattamisesta – ja Niemelä mainitsee lapsuutensa mummin, joka asui samassa omakotitalossa. Niemelän puolustukseksi on sanottava, ettei hän tässä – eikä sittemmin Kuukausiliitteessäkään – ehdottanut hoivavastuun siirtämistä yhteiskunnalta suoraan lähiomaisille, kuten monet ehtivät tulkita.
Puhumme myös hänen juoksuharrastuksestaan. Selviää, että haastatteluaamuna Niemelä ei ole tullut töihin juosten, vaan käynyt sen sijaan treenaamassa kuntosalilla. Kysyttäessä Niemelä ei epäröi puhua yksilön vastuusta.
– Ajattelen, että yksilön pitäisi pystyä aiempaa paremmin huolehtimaan itsestään. Meillä on kasvavat sote-menot ja ikääntyvä yhteiskunta. Mitä enemmän pystymme huolehtimaan omasta terveydestämme liikkumalla säännöllisesti ja syömällä terveellisesti, sen parempi, hän sanoo.
Valtiota huudetaan myös liian herkästi apuun jokaisessa asiassa.
– Otetaan vaikka tämä bensan hinta, joka on pumpulla noussut Iranin takia.
Esimerkkejä mahdollisista palvelujen karsimisista tai leikkauskohteista hän pudottelee oma-aloitteisesti kuitenkin vähän vedoten paraikaa vielä valmistelussa olevaan ministeriön meno- ja rakennekartoitukseen. Sen on määrä valmistua lokakuussa. Niemelä vertaa ministeriön koostamaa kartoitusta buffet-pöytään, josta poliitikot saavat valita.
1990-luvun leikkauslistoihin verrattuna erona on Niemelän mukaan se, että ministeriön johdosta ei kohteita sanella ja vaihtoehtoja tulee tarjolle enemmän.
Oletuksena on, että viimeistään tuolloin lokakuussa poliitikkojenkin pitäisi lyödä korttinsa pöytään, kun ministeriön meno- ja rakennekartoitus sekä verokartoitus on julkaistu.
– Kuvittelisin tämän meno- ja rakennekartoituksen sekä verokartoituksen niin, että ne helpottavat yhteiskunnassa laajemmin sen arviointia, kuinka realistisia eri politiikkavaihtoehdot lopulta ovat. Jos puolue A tarjoaa tämäntyyppisiä asioita ja puolue B toisentyyppisiä, niin ovatko ne miten realistisia.
Budjettipäällikön mukaan ministeriö tuottaa vaihtoehtojen taustaksi myös vaikutusarvioita.
– Niitä tarvitaan ja kysytään kuitenkin heti välittömästi.
Kaikkea ei tarvitse ”räjäyttää”
Palataan alkuperäiseen kysymykseen. Mistä hyvinvointiyhteiskunnan palvelusta Niemelä ei koskaan leikkaisi? Se on suomalainen, maksuton peruskoulu.
– Tämä on varmasti sitä ydintä, joka pitää säilyttää nykyisenkaltaisena. Meidän on panostettava peruskouluun – ja sen laatuun.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö suomalaista koulutuspolkua kokonaisuudessaan – hintalappuineen ja maksajineen – pitäisi pohtia uudelleen. Niemelä ottaa avuksi kädet ja havainnollistaa ajatuksiaan piirtämällä ilmassa neliötä.
– Kun olemme täällä opintopolun alussa, silloin julkinen rahoitus on sadassa. Sitten kun eletään elämää eteenpäin, oma rahoitusosuus alkaa kasvamaan. Ja ne ovat sitten poliittisia valintoja, missä kohtaa ja kuinka paljon.
Suomessa korkeakoulujen lukukausimaksut ovat nousseet tämän tästä keskusteluun. Vuonna 2020 maksuja ehdottivat Vesa Vihriälä, Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Roope Uusitalo talouspolitiikan strategiaa koronakriisissä koskevassa raportissaan.
Vuonna 2017 asian nostivat esiin Etlan silloinen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä ja tutkimusjohtaja Niku Määttänen.
Maltillisia lukukausimaksuja väläyttävät nyt myös opetusministeriön entinen kansliapäällikkö Anita Lehikoinen sekä Oskari Nokso-Koivisto ja Vesa Vihriälä Sitran Koulutuspolitiikan korjaussarja – kuopasta uuteen nousuun -julkaisussa.
”Julkisen talouden ahtaus pakottaa priorisoimaan koulutuksen julkisenrahoituksen käyttöä. Prioriteetin tulisi olla peruskoulussa”, linjaavat Lehikoinen, Nokso-Koivisto ja Vihriälä.
Heidän mukaansa maksut voisivat parantaa myös korkeakoulutuksen laatua sekä kannustaa opiskelijoita tehokkaaseen opiskeluun ja lisäämään todennäköisyyttä työllistyä.
Lukukausimaksuja ehdotetaan myös Keskiluokan lompakko -raportissa. Sen mukaan esimerkiksi Alankomaissa käytössä olevat noin 2 600 euron lukukausimaksut tarkoittaisivat vuosittain lähes 900 miljoonan euron lisätuloja korkeakouluille. Valtio säästäisi, kun summan voisi vähentää korkeakouluille suunnattavasta rahoituksesta.
Lukukausimaksut eivät romahduttaisi Suomen tarinaa, jossa köyhänkin perheen lapsesta voi tulla maisteri tai tohtori. Tätä vakuuttavat asian esiin nostaneet. Puheenvuoroissa on esitetty malleja ja vakuutusjärjestelyjä, joissa opintotuella voisi rahoittaa lukukausimaksuja. Takaisinmaksun aika koittaisi vasta, kun opiskelija olisi tukevasti työelämässä.
Evan raportissa väläytetään esimerkiksi 30 000–40 000 euron vuositulorajoja ja jos velkaa olisi jäljellä vaikkapa 25–30 vuoden jälkeen, loppuosa velasta annettaisiin anteeksi.
– Väitän jopa, että muutos olisi oikeudenmukaisempi malli vaihtoehtona sille, että emme tee mitään. Korkeakoulutukseen siirtymisen todennäköisyys on paljon suurempi hyvätuloisissa perheissä, joten he hyötyvät tästä maksuttomuudesta eniten, Jussi Pyykkönen toteaa ehdotuksesta.
Palataan valtioneuvoston linnaan Mika Niemelän pariin. Julkisuudessa on käyty keskustelua myös siitä, pitäisikö useamman tutkinnon suorittamisesta maksaa itse.
– Pitäisi.
Entä lukukausimaksut?
– Mahdollisia. Kunhan pidämme huolta, että kaikilla tässä yhteiskunnassa on mahdollista kouluttautua.
Budjettipäällikön kanssa keskusteltaessa käy ilmi, ettei hän ei sano oikeastaan mihinkään ei. Tyrmäystä ei tule myöskään kansanedustaja Markus Lohen (kesk.) väläytykselle aikuisten hammashoidon muuttamisesta maksulliseksi.
– No, se on ilman muuta yksi mahdollinen esimerkki tähän palveluvalikoimaan.
Niemelän mielestä kaikki osa-alueet on oltava pöydällä, kun ensi vaalikauden sopeutusurakkaa ja hyvinvointiyhteiskunnan palvelulupausta pohditaan.
– Ei meidän tarvitse räjäyttää kaikkea, mutta meidän pitäisi arvioida ihan kaikkea.
Niemelä pitää hetken tauon ja sitten tulee painava viesti:
– Toivoisin, että kaikkia esimerkkejä ei torpattaisi saman tien sanomalla ei. Tai niiden, jotka näin tekevät – eikö heidän pitäisi tuoda sitten joku muu vaihtoehto? Minusta meidän yhteiskunnallamme ei ole varaa tällaiseen. Pärjäämme silloin, kun pystymme yhdessä rakentamaan nykyistä parempia ratkaisuja.
– Pahinta, mitä me tässä tilanteessa voimme tehdä – ja tässä kohdistan sanani niin poliittisiin päättäjiin kuin laajemminkin yhteiskuntaan, etujärjestöt mukaan lukien – on todeta, että joku asia jätetään pois työpöydältä.
Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on jatkossakin palveluja, mutta ne saattavat olla erinäköisiä mitä nyt. Palvelulupauksesta, palvelujen sisällöstä tai laajuudesta – näistä joudutaan tavalla tai toisella tinkimään.
– En keksi muuta ratkaisua – ellei meillä sitten lisätä valtavasti verotusta.
Puhutaan siitä, että sote-palvelulupaus pitäisi määritellä uudelleen. Kuinka isoa osaa se näyttelee tässä ensi vaalikauden sopeutusurakassa?
– Varmasti merkittävää, mutta jos tuleva hallitus päättääkin painottaa verojen kiristyksiä, totta kai pienentää painetta miettiä tätä palvelulupausta. Jos taas verotus halutaan säilyttää nykyisellä tasolla tai korkeintaan piirun verran sitä kiristää, silloin palvelulupaustarkastelu on vielä isommassa roolissa.
Mika Niemelä nostaa tässä yhteydessä esiin myös nollabudjetoinnin. Ajatus selvästi kiehtoo häntä. Tarkoituksena on siis näkökulman kääntäminen ympäri. Kun pöytä olisi niin sanotusti tyhjä, jokaisen menon tarpeellisuuteen havahtuisi toisella tavoin. Niemelä käyttää sanaa inkrementaalinen, jolla hän viittaa vähittäin tai asteittain kasvavaan budjettiin.
– Meillä on se viime vuoden budjetti, ja sitten me mietimme, mihin kohtaan me laitamme vähän lisää tai mitä voisimme tehdä paremmin. Emmekä oikeastaan koskaan pysähdy miettimään sitä pohjaa.
Sosiaali- ja terveydenhuolto sekä koulutus muodostavat valtaosan valtion budjettimenoista. Jos kansalta kysytään, eniten vastustetaan kuitenkin puuttumista juuri näihin. Kuntien koulutus- ja sivistyspalveluiden leikkauksia vastustaa 80 prosenttia ja hyvinvointialueiden sote- ja pelastuspalveluiden karsimista kolme neljästä, ilmenee toukokuun alusta julkaistusta Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselytutkimuksesta.
Samaan aikaan 70 prosenttia vastustaa lainaoton lisäämistä entisestään.
Kokoomuksen kannattajiakin sote-palvelujen karsiminen jakaa ja koulutukseen kohdistuvia leikkauksia vastustaa lähes kolme neljästä.
Budjettipäällikön sanoin näilläkään sektoreilla ei tarvitse ”räjäyttää kaikkea”, mutta asioita voidaan pohtia uudelleen palvelulupauksen näkökulmasta. Saavutetuista eduista tinkiminen voi olla monille kuitenkin vaikeaa.
Helmikuussa 2023 ministeriöiden kansliapäälliköt julkaisivat Mahdollisuudet Suomelle -virkamiesraportin Suomen kahden seuraavan vaalikauden avainkysymyksistä. Siinä luotiin katse myös pidemmän aikavälin kysymyksiin ja puntaroitiin etuuksien ja palveluiden kohdentamista jatkossa.
”Merkittävä osa etuuksista on universaaleja. Eriarvoisuuden vähentämisessä oleellista on tukea henkilöitä, jotka hyötyvät siitä eniten. Tarveperustainen kohdennus on tehokkaampaa ja edistää osallisuutta, työkykyä sekä työllisyyttä.”
Kansliapäälliköt eivät viitanneet suoraan mihinkään tiettyihin etuuksiin tai palveluihin, mutta yksi universaali etuisuus on lapsilisä, joka nousee aika ajoin keskusteluun.
Budjettipäällikkö Mika Niemelän mukaan lapsilisäkokonaisuus on varmasti yksi sellainen, joka vaatii uudelleen tarkastelua. Hän huomauttaa, että suomalainen yhteiskunta on myös muuttunut siitä, kun lapsilisä aikanaan otettiin käyttöön.
– Minkälainen se malli sitten olisi, sitä en pysty tässä avaamaan.
”Miksi meillä on lapsilisä?”
Lapsilisää on maksettu vuodesta 1948 lähtien kaikille lapsiperheille tuloista ja varallisuudesta riippumatta. Vuonna 2024 sen kustannukset valtiolle olivat 1,4 miljardia euroa.
Jussi Pyykkönen ottaa kantaa lapsilisiin vielä suoremmin:
– Lapsenlisäthän ovat pääosin keskiluokan sisäinen tulonsiirto. Minusta on hyvä kysymys, että miksi meillä on lapsenlisä? Mihin me tarvitsemme lapsenlisäjärjestelmää, joka on kuitenkin mittakaavaltaan miljardiluokan kysymys? Jos haluamme tukea köyhempiä lapsiperheitä ja vähentää lapsiperheköyhyyttä, meillä on paljon tehokkaampia keinoja siihen.
Jos syntyvyyttä halutaan nostaa, Pyykkönen ei usko, että lapsilisäjärjestelmä vaikuttaisi päätöksiin ratkaisevasti. Väestöpoliittinen työryhmä katsoi vuonna 2025 niin ikään, että näyttöä taloudellisten kannustinten vaikutuksesta syntyvyyteen on vähän.
– Minusta yhteiskunnan ei edes pitäisi vaikuttaa tämänkaltaisiin asioihin, jotka eivät sille kuulu. Lastenteko kuuluu ihmisten henkilökohtaisiin päätöksiin, hän lisää.
Tätä juttua kirjoittaessa sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) asettama työryhmä lapsilisäjärjestelmän kehittämiseksi ei ollut vielä julkistanut ehdotuksiaan.
Erikoissairaanhoidon maksujen nostaminen olisi myös Evan raportissa esiin nostettu yksi, etenkin keskiluokkaan pureva toimi. Pyykkönen huomauttaa, että useimmiten erikoissairaanhoidon maksut ovat yksittäistapahtumia. Jos käyntikertoja on useita, ne menevät maksukattojärjestelmän piiriin eivätkä aiheuta paljon palveluita käyttäville kohtuuttomia kustannuksia.
– Erikoissairaanhoidon maksujen kaksinkertaistaminen ei olisi mikään mahdottoman suuri lovi keskiluokkaisen lompakkoon, mutta mittakaava olisi iso, koska hartiat olisivat laajat, Pyykkönen katsoo.
Kehysriihessään hallitus päättikin korottaa jonkinasteisesti sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja, joista osa kohdistui erikoissairaanhoitoon.
Pyykkönen nostaa vielä esiin tietullit, jotka ovat hänestä suomalaisessa yhteiskunnassa jonkinlainen tabu. Jos asiaan perehdyttäisiin enemmän, hän uskoisi tukea keskiluokan piiristä löytyvän.
Eivätkö tietullit iskisi juuri maaseudun autoilijoihin?
– Minusta tietullit voisi yhdistää siihen, että meillä olisi suurimpien kaupunkien ympärillä lisäksi ruuhkamaksut. Näin suurimmat maksajat eivät olisi maaseudulla vaan kaupungeissa. Sellaisia kuin vaikkapa minä, joka asun Helsingissä ja ajelen säännöllisesti mökille Mikkeliin. Kun ajelen tätä väliä jatkuvasti, minusta ei olisi mitenkään mahdoton ajatus, että tie olisi vähän paremmassa kunnossa ja maksaisin siitä tietullia.
Kuulut itse keskiluokkaan. Mikä näistä keskiluokan lompakkoon kajoavista ehdotuksista kirpaisee henkilökohtaisesti pahiten?
– Minusta kaikissa näistä on oma pieni, epämiellyttävä sivumakunsa. Samalla ajattelen, että niin lähipiirissäni kuin monien tuttavienikin joukossa moni olisi valmis kannattamaan tämäntyyppisiä asioita, joista suomalaisessa politiikassa jostain syystä ei oikein uskalleta puhua.
– Jään odottamaan poliitikkoa, joka uskaltaa tuoda näitä esiin ja kannattaa. Ehdotukset voivat olla yllättävänkin suosittuja.
Juttu on julkaistu ensin 22.5 ilmestyneessä Nykypäivä-lehdessä