Jean-Jacques Felstein on ranskalainen kielitieteiden ja viestinnän maisteri, joka on kirjoittanut teoksen pahamaineisen Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirin naisorkesterista. Felsteinin äiti oli kuulunut leirin orkesteriin, mutta hän ei kertonut kokemuksistaan sanaakaan.
Orkesteri oli todella monenkirjava, se koostui melko kokemattomista naismuusikoista, jotka olosuhteet olivat sysänneet yhteen eri puolilta Eurooppaa. Osa oli ollut sinfoniaorkesterissa, osalla taas oli kokemusta oluttupien ja varietee-teattereiden orkestereista.
Orkesteriin ei päässyt kuka tahansa, vaan sinne haettiin koesoiton kautta. Normaalimaailmassa jokainen muusikko unelmoi orkesterin koesoitosta, jota varten harjoitellaan sormet verillä ja valittu kappale hiotaan viimeistä piirtoa myöten. Koesoitto voi ratkaista muusikon uran. Auschwitzissa koesoitto saattoi ratkaista henkiin jäämisen, sillä orkesterin jäsenet olivat monessa suhteessa etuoikeutettuja vankeja.
Muut vangit eivät suhtautuneet yksinomaan suopeasti soittajien etuoikeutettuun asemaan. Heidänhän ei tarvinnut asua täyteen ahdetuissa parakeissa eikä louhia kiviä tie- ja ratatyömailla. He säästyivät lyönneiltä, kalvavalta nälältä ja raadannalta.
Tehtävät
Vangeista koostuvalla musiikkiryhmällä oli muutamia perustehtäviä. Arkisin oli rytmitettävä vankien marssia, kun nämä lähtivät viiden hengen riveissä töihin muurien ulkopuolelle ja palasivat leiriin illalla. SS-sotilaat olivat oivaltaneet, että vankien laskeminen oli paljon helpompaa, kun nämä marssivat. Sunnuntaisin sään salliessa orkesterin täytyi pitää konsertteja vangeille.
Naisorkesterin työnä oli tarjota myös rentoutusta ja viihdykettä leirin johtoportaalle, toimia eräänlaisena elävänä jukeboksina. Orkesterilla oli valmis ohjelmisto, josta valita kappaleet. Korkea-arvoiset SS-upseerit kävivät taukojensa aikana monesti musiikkihuoneessa. Muun muassa julmista ihmiskokeistaan tunnettu SS-tohtori Josef Mengele poikkesi satunnaisesti ja erään kerran hän harmitteli, ettei J.S. Bach kuulunut orkesterin ohjelmistoon.
Alma
Alma Rosé oli entinen varieteeorkesterin johtaja, joka tuotiin Auschwitziin kesällä 1943. Melko nopeasti noin 30-vuotiaasta ammattimuusikosta tuli keskitysleirin naisorkesterin johtaja ja sen sielu. Alma teki työtään sydämellään, musiikki meni kaiken edelle. Hän teki epätoivon vimmalla kaikkensa luodakseen rauhan ja levollisuuden illuusion paikkaan, missä krematoriot roihusivat yötä päivää vain sadan metrin päässä musiikkihuoneesta.
Hän pakotti naiset harjoituksissa työskentelemään herkeämättä tarkkaavaisesti ja keskittyneesti. Johtajalla oli äärimmäisen tarkka korva, ja hän huomasi heti, mistä riitasoinnut ja virheelliset nuotit kantautuivat. Väsymättä hän pakotti heidät toistamaan samoja kohtia ja rankaisi syyllisiä, jos orkesteri alitti sen tason, jonka hän oli sille asettanut.
Eräs soittaja sai yhden väärän nuotin takia pestä viikon musiikkihuoneen lattiaa. Kapellimestari myös löi tahtipuikollaan huonoja soittajia. Viimeisenä keinona oli osoittaa krematorion savupiippuja ja kertoa, mikä odotti keskinkertaista orkesteria. Felstein arvioi, että Almaa kyllä arvostettiin suuresti, mutta jos hänen tahtoaan ei noudatettu, hän osasi olla oikea noita-akka.
Ankara kuri ja harjoittelu kannattivat. Alma onnistui luomaan sekalaisesta muusikkojoukosta kokoonpanon, joka kykeni soittamaan saksalaisten toiveiden mukaisia uskottavia, viihdyttäviä ja sotaisia marsseja. Leirin johto oli miltei ylpeä orkesteristaan ja he esittelivät sen taitoja vierailleen. Väitetään jopa SS:n valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin kuulleen naissoittajia.
Menestyksen ja suosion myötä Alma sai hankittua ryhmälleen etuoikeuksia, kuten kaksinkertaiset leipäannokset ja päivittäisen kuuman suihkun. Orkesterinjohtaja myös suojeli mahdollisuuksiensa mukaan soittajiaan, jos nämä joutuivat vaikeuksiin.
Muutokset
Alma menehtyi sairauteen huhtikuussa 1944 ja hänen tilalleen tuli venäjänjuutalainen pianisti Sonia Vinogradova. Niin taitava pianisti kuin Sonia olikin, hänellä ei ollut Alman lahjoja eikä karismaa. Hän vain elehti korokkeella sen sijaan, että olisi oikeasti johtanut soittajia.
Musiikin taso laski selvästi ja vuoden 1944 lopulla vartijat olivat tehneet omia johtopäätelmiään. Loppujen lopuksi tarvittiin hyvin vähän soittimia, kuten patarumpu, symbaaleja ja muutamia pikkoloja, jotta vangit saatiin marssimaan musiikin tahdissa. Näin ollen ei ollut enää mitään syytä hyysätä kymmeniä naisia. SS-miesten musiikintarpeisiin riitti hyvin gramofoni. Loppujen lopuksi osa vartijoista olisi huoletta laittanut koko orkesterin uunin ruoaksi.
Orkesteriin kuuluminen oli suojellut siihen kuuluneita naisia pitkään, mutta nyt he kohtasivat raa’alla tavalla saman todellisuuden kuin muutkin vangit. Entinen erityisasema oli mennyttä. Neuvostoliittolaisten eteneminen idästä pakotti saksalaiset evakuoimaan Auschwitzin leirin tammikuussa 1945 ja monet naisorkesterin jäsenet joutuivat muille leireille, kuten Bergen-Belseniin.
Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri. 220 sivua. Minerva Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
