”Keskusta ei ole mukana hallituksessa, jos sen ohjelmassa lukee, että Nato-jäsenyyshakemus jätetään. Keskusta on mukana sellaisessa hallituksessa, joka ei kirjaa sitä, että jäsenyyttä ei haeta.”
Taidatko asiaa sen selvemmin sanoa.
Muotoilu on keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän. Hän esitti kantansa Talouselämässä viime viikolla.
Kovin paljon kirkkaampia eivät ole muidenkaan puolueiden puheenjohtajat. SDP:n Antti Rinne on todennut, että vastustaa jäsenyyttä, paitsi jos saa kuulla uusia argumentteja sen puolesta. Perussuomalaisten Timo Soini sanoo, että ei nyt mutta ehkä myöhemmin. Kokoomuksen Alexander Stubb sentään kannattaa, samoin RKP:n Carl Haglund.
On varmasti useita syitä, miksi johtavat poliitikot vääntyvät mutkalle puhuessaan Natosta. Yksi niistä on puoluekenttämme, joka koostuu useista pienistä puolueista.
Kahden puolueen järjestelmässä jako menisi luultavasti niin, että toinen puolue vastustaa Nato-jäsenyyttä ja toinen kannattaa. Kun kannattaja pääsisi valtaan, maa liittyisi Natoon. Toki totuus olisi monimuotoisempi, mutta teoriassa malli toimisi näin.
Suomessa yksikään puolue ei saa eduskuntaan enemmistöä, joten poliitikot jättävät mielellään varauksia Nato-mielipiteisiinsä.
Kuvitellaan, että joku suomalainen poliitikko kannattaa vuosikausia Nato-jäsenyyttä. Hän ilmoittaa kantansa säännöllisin välein. Hän etenee urallaan ja lopulta hänestä tulee maan pääministeri. Hän kannattaa edelleen Nato-jäsenyyttä.
Muut hallituksessa istuvat miehet ja naiset sanovat, että he vastustavat Natoa. Pääministeri joutuu toteamaan, että vaikka hän kannattaa jäsenyyttä edelleen, hän joutuu taipumaan enemmistön edessä.
Tämä viittaa tietysti Stubbiin, joka on viime kuukausina hieman vaimentanut Naton puolesta puhumista. Yhtenä syynä tähän on juuri monipuoluehallituksemme.
Toinen syy on ulkopolitiikka. Ukrainan kriisin puhjettua Nato-hakemuksen jättäminen tai pelkästään sen ehdottaminen pääministerin toimistosta käsin olisi provokaatio Venäjää vastaan, joten sitä ei kannata tehdä. Tätä voi kutsua suomettumiseksi tai järkeväksi ulkopolitiikaksi.
Nato-jäsenyyteen kytkeytyy myös Fennovoiman ydinvoimala. Jos Suomen hallitus ilmoittaisi, että Fennovoima ei saa lupaa, koska osan voimalasta omistaa Kremlin ohjauksessa toimiva Rosatom, ja jättäisi samalla Nato-hakemuksen, se olisi kuin heittäisi Tukholman rantavesissä huljutellun pyyhkeen Vladimir Putinin aurinkoisille kasvoille.
Tältä kannalta helpointa olisi, että Fennovoima kaatuisi rahoituksen puutteeseen. Sen jälkeenkin Suomi saattaisi joutua selittelemään Venäjälle, miksi venäläinen raha ei kelpaa, mutta ainakin olisimme toimineet muodollisesti oikein ja vailla Venäjän-vastaisia motiiveja.
Ja lopuksi: Tämän kirjoittaja ei usko, että Nato-maat puolustaisivat Suomea automaattisesti, mutta kannattaa silti jäsenyyttä. Tämän kirjoittajan mielestä ydinvoimalat kannattaa hankkia Nato-maista.
