Hätätilahallituksesta 50 vuotta – ministerit muistelevat riitaisaa kautta

Martti Miettusen (kesk.) kuuluisan hätätilahallituksen muodostamisesta tulee sunnuntaina kuluneeksi 50 vuotta.

Mistä tässä poliittiseen historiaan jääneessä hallituksessa oli kyse, ja miten se onnistui työssään?

Maa ”hätätilassa” – hallitus runnataan

Hallitus ”runnattiin” kokoon hyvin poikkeuksellisella tavalla: presidentti Urho Kekkosen (kesk.) mahtikäskyllä TV-kameroiden edessä presidentin tiukan puheen sävyttämänä.

Suomen taloudellinen ja poliittinen tilanne oli syksyllä 1975 hankala. Suomea oli johtanut kesäkuusta 1975 lähtien kansliapäällikkö Keijo Liinamaan virkamieshallitus. Maassa oli käyty syyskuussa eduskuntavaalit, joiden jälkeen ei löytynyt sopua enemmistöhallituksen muodostamisesta. SDP oli tuolloin suurin puolue mutta oli vastahakoinen hallitukseen lähdölle.

Työttömyys oli kovassa kasvussa: marraskuun puolivälissä 1975 työttömiä oli noin 63000, jossa oli 80 prosenttia kasvua edellisvuoden vastaavasta ajasta. Kekkonen kutsui tilannetta ”kansalliseksi hätätilaksi”.

– Näköpiirissä oleva työttömyyden kasvaminen pelotti erityisesti. Työttömien lukumäärä ei silloin vielä ollut sellainen, että hätätila-sanaa olisi tarvinnut käyttää, mutta näköpiirissä oli, että työttömyys lisääntyy ja sitä ryhdyttiin sitten torjumaan, keskustan konkaripoliitikko Paavo Väyrynen muistelee Verkkouutisille. Hän aloitti hätätilahallituksessa pitkän ministeriuransa toimien opetusministerinä.

Konkaripoliitikko Paavo Väyrynen (kesk.) toimi opetusministerinä hätätilahallituksessa. LEHTIKUVA / RONI REKOMAA

Toinen pitkän linjan konkaripoliitikko Kalevi Kivistö (silloin skdl) aloitti myös hallitusuransa samassa hallituksessa toimien toisena opetusministerinä eli kulttuuriministerinä.

– Vaalien jälkeen oli käyty pitkään hallitusneuvotteluja ilman tulosta. Sen hetkinen työttömyystilanne oli suhteellisen hyvä, mutta siinä oli näkymä, että se on hyvin nopeasti huononemassa, nykyisin 84-vuotias Kivistö muistelee nyt Verkkouutisille.

– Kekkonen halusi hallitukseen laajan pohjan. Kekkonen kysyi SKDL:n neuvottelijoilta, mikä on ehdoton kynnyskysymyksemme ja vastasimme hänelle, että se on työllisyys. Sitten hän siinä runnauspuheessa sanoi, että hallitusohjelmaksi riittää yksi teema: työttömyyden hoitaminen. Meillekin SKDL:ssä olisi ollut aikamoinen rintamakarkuruus, jos emme sellaisella ehdolla olisi lähteneet hallitukseen. Niinpä sinne päätettiin lähteä, vaikka ryhmämme vähemmistö, eli taistolaiset, pani tiukasti vastaan, Kivistö taustoittaa asetelmia.

Miettusen viiden puolueen kansanrintamahallitus nimitettiin lopulta 30. marraskuuta 1975. Hallitus sai nopeasti lempinimen ”Miettusen hätätilahallitus”.

Hallituksessa olivat SDP, SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto), keskustapuolue, RKP sekä LKP (Liberaalinen Kansanpuolue). Lisäksi hallituksessa oli kaksi ammattiministeriä, eli sitoutumatonta ministeriä, tasapainottamassa hallituksen poliittisia voimasuhteita. Ammattiministerien käyttö oli Suomessa maan tapa 1980-luvun alkuun asti.

Riitainen hallitustaival

Hallituksen taival oli alusta asti kivinen ja riitainen. Kivistön mukaan hallituksen työskentely oli ”aikamoista kädenvääntöä”. Kiistaa oli muun muassa liikevaihtoveron nostosta. Liikevaihtovero oli arvonlisäveron edeltäjä ja käytössä vuoteen 1994 asti.

– Pahimpana ongelmana oli liikevaihtoveron korottaminen. Kun virkamieshallituksen budjettiesitystä oli eduskunnassa käsitelty, niin sekä meidän että SDP:n ryhmäpuheenvuoroissa tiukasti tuomittiin liikevaihtoveron korottaminen epäsosiaalisena veron muotona. SDP oli valmis siitä sitten Miettusen hallituksessa joustamaan, mutta meille se oli ylitsekäymätön paikka. Se oli se pahin kompastuskivi kyllä, Kivistö kertoo.

Eripurasta kertoo myös se, että Miettusen hallituksen ohjelma neuvoteltiin valmiiksi vasta jälkikäteen, maaliskuussa 1976.

Väyrysen mukaan työttömyyttä lähdettiin nujertamaan hallituksessa vanhoilla keinoilla.

– Hallituksen työskentelyssä oli koko ajan suuria ongelmia, ja yksi keskeinen ongelma oli talouspoliittinen erimielisyys, joka liittyi tapaan, jolla työllisyyttä hoidettiin. Työministerinä oli Paavo Aitio (skdl), ja vasemmistolla tietysti vahva asema, joten työllisyyden hoito ei ollut kovin järkevää, vaan se oli vanhanaikaista toimintaa, jossa valtion varoilla käynnistettiin työllisyystöitä ja investointeja. Se oli valtion taloudelle raskasta ja tulokset heikot.

Työttömyys paheni nopeasti hallituksen ensimmäisinä kuukausina: huhtikuussa 1976 työttömien määrä oli noussut jo 96000:een, joka vastasi noin 4 prosentin työttömyysastetta.

– Kansainvälinen tilanne oli erittäin vaikea. Silloin oli juuri koettu ensimmäinen öljykriisi, joka vaikutti sekä kansainväliseen että Suomen talouteen, Väyrynen taustoittaa.

Kansantaloutta kiusasivat korkea, 17 prosentin inflaatio, vaihtotaseen alijäämä sekä kansantalouden kokonaistuotannon kasvun pysähtyminen. Valtion velanottoa vältettiin ajan tavan mukaan viimeiseen asti.

– Se oli yleinen ajattelutapa siihen aikaan. Jälkikäteen voidaan sanoa, että mitäpä se olisi auttanut, jos työllisyystöitä olisi velkarahalla lisää vielä kasvatettu, Väyrynen muistuttaa.

Väyrynen työskenteli hallituksessa opetusministerinä. Tärkeimmät hänen pöydällään olevat asiat olivat peruskoulu-uudistuksen loppuun vieminen sekä korkeakoulujen tutkintouudistus. Kivistön pöydällä olivat muun muassa keskiasteen sekä ammatillisen koulutuksen uudistus.

– Kulttuuripuolella oli hyvin tiukka tilanne, koska Veikkauksella oli isot vajaukset verrattuna budjettiodotuksiin. Muistan, että esimerkiksi elokuvalle osoitetussa rahoituksessa oli määrärahoja yhden elokuvan tekemiseen. Veikkauksen säästövaroja saatiin sitten käyttöön siten, että saatiin kolme (elokuvaa) lisää siihen. Mutta tämä osoittaa, että se oli todella niukkaa, Kivistö muistelee.

Kalevi Kivistö (skdl) toimi Miettusen hallituksen kulttuuriministerinä. Kuva vuodelta 2004. LEHTIKUVA / JAAKKO AVIKAINEN

Muisteluita ministerikollegoista

Keskustapuolueen konkaripoliitikot Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen sivuutettiin hallituksesta Kekkosen päätöksellä. Tämä antoi Väyryselle keskustan sisällä merkittävän aseman hallituksessa.

– Olin hallituksessa ainoa keskustapuolueen silloiseen johtoon lukeutuva, eli minulla oli sitten suuri vastuu koko hallituspolitiikasta keskustan osalta. Työpanoksesta merkittävä määrä meni hallituksen yleispolitiikan hoitamiseen, Väyrynen muistelee.

– Se oli tietysti jännittävää aikaa ja hallituskauteen liittyi kiinnostavia ulkomaanmatkoja, esimerkiksi Yhdysvaltain 200-vuotisjuhlat sekä ensimmäiset kosketukset Neuvostoliittoon hallitustasolla, jotka olivat hyvin mielenkiintoisia tapahtumia, hän jatkaa.

Muista saman hallituksen ministerikollegoista Väyrynen nostaa esiin pari nimeä.

– SDP:n Pirkko Työläjärvi oli henkilö, jonka kanssa oli hyvin paljon samanmielisyyttä asioista. Hän oli aatteellinen sosiaalidemokraatti, jonka kanssa oli mielenkiintoista keskustelua. Kalevi Kivistö oli toinen opetusministeri, jonka kanssa oli hyvin tiivistä yhteistyötä. Paul Paavela (sd.) oli valtiovarainministerinä vahva ammattimies, mutta totta kai ajoi sosiaalidemokraattista politiikkaa ja sen takia olimme sitten ristiriidoissa hänen kanssaan, Väyrynen muistelee.

Kivistö muistelee, että varsinkin työministeri Paavo Aitiolla oli erittäin vaikea tontti.

– Se oli mahdollisimman hankala paikka nimenomaan tuollaisen politiikan näkyvyyden kannalta, koska työministeri on tänäkin päivänä työttömyyden symboli. Paavo oli itse meidän sisäisissä keskusteluissamme alkuun hyvin kielteinen siitä, että hallitukseen ylipäätänsä lähdettäisiin. Hän sanoi, että näkymät ovat niin huonot, että ei ole järkeä lähteä, mutta kyllä hänkin runnauspuheen jälkeen muutti mieltään.

Eläkkeeltä hallituksen johtoon

Miettunen oli pääministeriksi noustessaan jo lähes 70-vuotias eläköitynyt Lapin läänin maaherra, joka oli toiminut aiemmin ministerinä useissa hallituksissa sekä pääministerinä vuosina 1961-62. Hänet kutsuttiin eläkepäiviltä isänmaan palvelukseen.

– Mielestäni Miettunen toimi hyvin. Hänellä oli vahva hallituskokemus ja hän oli korkeasta iästään huolimatta hyvässä kunnossa, Väyrynen vastaa.

Kivistön mukaan Miettusella oli hallituksen johdossa tekemätön paikka.

– Se oli tietysti hirveän vaikea tilanne, koska kyseessä oli laajapohjainen hallitus. Miettusen väsymys näkyi tietyllä tavalla minusta siinä, että hän oli aika valmis nopeasti luovuttamaan, kun näki, että on tiukkoja erimielisyyksiä eikä oikein jaksanut aktiivisesti sovitella niitä, Kivistö muistelee.

Miettunen pyysi ensimmäisen kerran eroa jo toukokuussa 1976, mutta hallitus pysyi siinä vaiheessa kasassa.

– Kun hallitus kävi neuvotteluita veropolitiikasta, niin Miettunen oli jo silloin valmis nostamaan kädet ylös. Kekkonen yritti viimeisen asti pitää hallitusta kasassa. Minulla on se käsitys, että Kekkonen painosti Miettusta jatkamaan siinä vaiheessa, Kivistö arvioi.

Budjettiriidat kaatavat hallituksen

Hallituksen toimintakyky heikentyi ratkaisevasti alkusyksystä 1976, kun alkoivat neuvottelut seuraavan vuoden budjetista.

– Budjettineuvottelut venyivät syksyllä hyvin pitkiksi sen takia, että Kekkonen oli valtiovierailulla Norjassa ja sanoi, että vierailun aikana hallitus ei saa kaatua. Ei saa pyytää eroa, että se olisi vähän noloa valtiovierailun aikana. Ja niinpä sitten istuttiin vähän näennäisissä budjettineuvotteluissa, koska kaikki tiesivät, että ei tästä tule valmista. Pääministeri oli henkisesti luovuttanut jo keväällä, niin se oli tekemätön paikka pitää sitä kasassa, Kivistö muistelee.

Lopulta hallitus hajosi syyskuun lopussa 1976 budjettierimielisyksiin.

Missä asioissa hätätilahallitus onnistui ja missä epäonnistui?

– Talouspolitiikka tietysti oli pääasiallinen epäonnistuminen, joka johtui siitä, että siellä oli niin voimakas vasemmiston vaikutusvalta. Vasemmiston politiikka oli siinä vaiheessa taloudellisesti kestämätöntä, Väyrynen arvioi.

Hallitus ei lopulta koskaan joutunut äänestämään liikevaihtoverosta, koska se hajosi ennen budjettiesitystä.

– Yhteistyön rakentamisessa ja erimielisyyksien sovittelussa ei kerta kaikkiaan onnistuttu. Työttömyyskin nousi hallituskauden aikana, ja se oli tietysti yhteiskuntapoliittisesti suurin ongelma. Toisaalta joitakin isompia yhteiskunnallisia uudistuksia päästiin viemään eteenpäin. Keskiasteen koulu-uudistus oli yksi, ja lisäksi esimerkiksi eläkeuudistus saatiin alulle, Kivistö summaa.

Hätätilahallituksen jälkeen Miettunen muodosti keskustaryhmien (keskustapuolue, RKP, LKP) vähemmistöhallituksen, joka on Suomen poliittisen historian toistaiseksi viimeisin vähemmistöhallitus. Väyrynen työskenteli siinä työministerinä.

– Sen aikana SDP kypsyi talouspolitiikan muutokseen, jota ryhdyttiin Kalevi Sorsan (sd.) johdolla seuraavassa hallituksessa toteuttamaan, Väyrynen toteaa.