Hallitus tekee vielä kaksi budjettia, jos elää saa. Yhteiskunnan pyörittämiseen menee väistämättä enemmän ja enemmän rahaa. Terveydenhuoltomenot lisääntyvät, kun väestö vanhenee. Turvallisuuden kulut kasvavat, ”kiitos” vanhan vainoojan.
Menoja hoidetaan tuloilla, joista valtaosa kerätään erilaisin veroin. Ja kun vieläkin tarvitaan, valtio ottaa velkaa. Siinä on se ongelma, että toisin kuin ainakin vasemmistoliiton talousgurut ovat ajoittain väittäneet, niistä on maksettava korkoa ja ne on maksettava takaisin, ja siihen otetaan uutta velkaa, usein korkeammalla korolla, koska lainaaja saattaa miettiä jatkuvasti velkaantuvan takaisinmaksukykyä.
Talouskasvusta alkaa vihdoin olla merkkejä, kuin ensimmäisiä pilkistäviä oraita keväisessä viljapellossa. Kasvu lisäisi tuloja ja myös vähentäisi julkisen puolen menoja esim. ainakin sosiaalipuolella ja työllisyyden hoidossa. Siitäkin huolimatta edelleen joudutaan menopuolta karsimaan.
Oppositio on, totta kai, arvostellut leikkauksia, etenkin kun ne kohdistuvat pienituloisiin… ja niin edelleen, siis niihin, joihin menotkin kohdistuvat. Etenkin vasemmiston logiikka vaikuttaa pelkistetysti siltä, että kaikki, mitä verotuksella ei oteta ansioista yhteiskunnalle on tukea. Ei riitä siis 50 prosenttia ihmisen tuloista veroihin eikä kasvavista tuloista kaksi kolmasosaa. Tämän logiikan mukaan alennus 48 prosenttiin olisi tukea.
Mutta kaikilla puolueilla on yksi yhteinen ikiaikainen resepti. Muistan vaalikeskustelun, olisiko ollut 1991, jonka päätteeksi puolueiden puheenjohtajia pyydettiin nimeämään yksi asia, josta voitaisiin leikata. Yhdeksän kertaa kuultiin sama vastaus: elinkeinotuista.
Jokainen puolue on ollut vuorollaan tuon jälkeen hallituksessa ja edelleen vastaus on kaikilta tuo sama. Miksi? Totta kai on niin, että kun niistä tuista on päätetty, niin on laskeskeltu, että ne tuottavat, työtä, vientiä, verotuloja, turvallisuutta… Ja kääntäen: niistä leikkaaminen ei säästäisi likikään niin paljon, kuin leikattu summa olisi.
Pitää niitä tukia, totta kai, arvioida jokaista budjettia laadittaessa. Varmaan perusteita karsimisellekin löytyy, mutta se onkin eri asia ja tämä on taas esimerkki siitä, että politiikan tosiasiat ovat harvoin yksiselitteisiä joko-tai akselilla.
