Siitä on jo yli kolmekymmentä vuotta, kun Viro saavutti itsenäisyyden ja irtosi Neuvostoliiton miehitysvallasta. Tätä ennen Viro oli joutunut vuosisatojen ajan vieraiden, itseään voimakkaampien naapureiden alaisuuteen. On suoranainen ihme, että edestakaisin rullanneet sotajoukot eivät onnistuneet tappamaan maata, sen kansaa ja luontoa.
Mikko Virta on innokas retkeily- ja luontoihminen, joka perehtyi maahan päätoimittaessaan vuosikaudet matkailulehti The Baltic Guidea, asuu Pärnussa – mainiolla kohdealueella. Hän on jatkuvasti yhteistyössä muun muassa suomalaisten luonnosta kiinnostuneiden kanssa, toimii retkien järjestäjänä ja oppaana. Noilla retkillä suomalaisetkin ovat oppineet arvostamaan naapurimaamme hyvin omaperäisiä ympäristöolosuhteita.
Kun tiukkaa, mitkä paikat tai ilmiöt hän asettaisi etusijalle virolaisessa luonnossa, hän kieltäytyy nimeämästä ykkössuosikkia. Jos ryhtyy vaatimaan suurimpia elämyskohteita, esille tulevat suot ja linnut – varsinkin muuttoaikoina. Kun Virossa järjestettiin hiljattain kysely, mikä maassa on merkityksellisintä, voittajaksi ei selviytynyt laulujuhlat vaan suot. Niitä on säilynyt kosolti, ja yksi selitys niiden säilymiseen on, etteivät suot olleet miehittäjille taloudellisesti merkityksellisiä.
Suuri maahan houkutteleva luonnonilmiö ovat keväiset ja syksyiset massiiviset lintujen muutot yli Viron läntisten ja kaakkoisten merenrannikoiden. Siitä tunnettu suomalainen lintuasiantuntija Lasse J. Laine on kertonut haltioituneena kokemuksiaan. Yhdessä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja ystäviensä kanssa vuonna 1996 hän laski yhden illan aikana Puhtussa yli miljoonan arktisen vesilinnun vaelluksen.
Sitä Virta ei kirjassaan kerro, miten miljoona vesilintua lasketaan, mutta toisessa yhteydessä tekniikkaa Laine on selostanut, niinpä sen voi uskoa todeksi. Tarvitaan vuosien harjaantuminen, ainakin kaksi tarkkailijaa ja kirjuri, joka merkitsee linturykelmät tietyn suuruisin joukoin. Lasku toimitetaan totuuden varmistamiseksi lisäksi turvallisesti alakanttiin. Ja epäuskovia varten on keksitty videotekniikka.
Kielletyt sotilasalueet luonnonsuojelijoina
Neuvostoarmeija ei välittänyt miehittämissään valtioissa paljoakaan ympäristöasioista. Niinpä vanhat sotilasalueet olivat suoranaisia jätekasoja. Ei siis ihme, että kommunismia voidaan pitää yhtenä maailman tuhoisimpana talous-, ihmis- ja ympäristörikoksena.
Toinen puoli liittyy kuitenkin kiellettyjen sotilasvyöhykkeiden laaja-alaisuuteen ja siihen, ettei siviili-ihmisillä ei ollut asiaa tukikohtien lähelle. Niin luontoa säilyi, koska militanttien mieliä alueet eivät kiinnostaneet.
Saman myönteisen kokemuksen luonto on kokenut myös suomalaisilla armeijan miehittämillä alueilla – vaikkapa merenrannikon saarilla. Niissä kasvillisuus ja linnusto ovat päässeet kaikessa rauhassa runsastumaan. Sama ei koske kuitenkaan kaikkea: ammunta-alueita tai panssareiden harjoituskenttiä.
Kiellettyjen liki koskemattomien alueiden vapautuminen yleiseen käyttöön on luonut myös vastavoiman: nyt luontoa ihaileva kansa tallaa, polttaa nuotiota, roskaa ja häiritsee.
Kun itse ajelin kesällä Virossa, etsiskelin katseella niitä kuuluisia haikaroita, joita mainostettiin maassa olevan runsaasti. Pari tolppaa valtatien varressa, muutama haikara tien reunassa – siinä autoilijan havainnot. Lintuharrastajan kommentti onkin surullinen: haikarat kaikkoavat tehomaatalouden tieltä, Virolle tunnusomaisesta linnusta alkaa tulla yhä harvinaisempi.
Viron luonto poikkeaa joiltakin osin suuresti suomalaisesta. Meillä kivet ovat osa maisemaa, mutta Virta kertoo, että kivet ovat Suomenlahden eteläpuolella liki harvinaisia. Mäkiä ei juuri ole, ja niinpä alavilla mailla olevat ja kunnioitetut suot antavat vettä järviin ja rauhallisina virtaaviin jokiin. Tarton ja Pärnun lävistävät joet ovat kokemisen arvoisia. Maata risteilevät vedet ja vaellusreitit yhdessä laajan jokamiehen oikeuden kanssa tarjoavat mahdollisuuksia kaiken ikäisille ja kaikkialla.
Kaupunki-ihmiselle voisi suositella vaikkapa Tarton yliopiston museota. Siellä opas vei erikoiskäynnille rakennuksen ylimpään vinttikamariin, joka toimi aikoinaan kurittomien opiskelijoiden rangaistusputkana. Se ei ole luontokohde, mutta luonto sielläkin tuntuu, luissa ja ytimissä.
Kesähelteellä ullakossa vallitsi viidenkymmenen asteen lämpötila, alkeellinen puulämmitys ei taannut kylläkään sitä, että talvella siellä olisi vallinnut monenkaan lämpöasteen olotila. Yksi maineikkaimmista siellä kakkuaan kärsineistä oli kuitenkin kasvava jopa yliopiston rehtoriksi.
Naapurin hausta kieli
Etelämpänä kun ollaan, Viron lepakkokanta käsittää 13 lajia. Suomessa niitä lentelee viisi lajia. Majavia siellä on 14 000, kun meillä noin 4 000 yksilöä. Yksi uusimmista tulokkaista on sakaali, joka on Itä-Ukrainasta tulleena levinnyt eri puolille maata. Sitä ei lasketa vieraslajiksi, koska se on tullut luontaista reittiä. Ulvontaa voi kuulla esimerkiksi Matsalun kansallispuistossa.
Huvittelumuodoksi voisi suositella vaikkapa sanakirjan selailua. Suomen ja Viron kielen yhtäläisyydet ja erot ovat aika hauskoja. Niistä riittää osaavan virolaisen kanssa jutustellessa iloa ja ihmetystä.
Muuan ravintolan menulistoihin liittyvä yksityiskohta oli kalaravintolan käännöskukkanen. Listalla luki kauhistuttavasti, että tarjolla oli tuulihaukkaa (viroksi tuuletallaja), vaikka oikea käännös olisi ollut nokkahaukea. Ilmeisesti virhe johtui siitä, että viroksi nokkahauki on tuulehaug.
Moniin nimiin liittyy kuvauksellinen luonne. Lintujen ystävä ymmärtää tuuletallaja-nimen hyvin, se kun höntyilee pellon yläpuolella, se tallaa siivillään tuulta. Pähkinänakkeli on puukoristaja, sillä sehän siivoaa puuta. Koska sudella vironkielessä on noin 500 nimeä, älkäämme niihin puuttuko.
Mikko Virta: Luontoretkelle Viroon. 30 kiehtovaa kohdetta. Gummerus 2022.
