Arvostettu sotahistorian tutkija, yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa työskentelevä Pasi Tuunainen käsittelee uusimmassa teoksessaan suomalaisen talvisotataidon kehittymistä vuosien 1918-1940 välillä. Tuunainen on perehtynyt talvisotaan yli neljäsvuosisadan ajan ja hänen 2[nbsp]400 nidettä käsittävä talvisotakirjakokoelmansa on lajissaan varmasti Suomen laajimpia.
Suomalaisilla ei itsenäistymisen jälkeen ollut talvisodankäynnistä kokemuksia, joten vaikutteita oli haettava ulkomailta. Norjan ja Ruotsin kanssa aloitettiin yhteistyö 1920 -luvun alussa. Etenkin Ruotsin intresseissä oli vahvistaa Suomen kykyä vastustaa idästä tulevaa uhkaa. Alkuvuosina yhteistyö keskittyi erilaisten talvivarusteiden kehittämiseen.
Myöhemmin kanssakäyminen laajeni tiedon- ja osaamistietojen vaihtoon, jotka kattoivat talvitoiminnan koko kirjon. Suomen ja Ruotsin yhteistyö talvisodankäynnin alalla jatkui vuoteen 1939 saakka.
Pakkasen vaikutuksia estämään tehtiin paljon työtä ja tässäkin esimerkkiä otettiin naapurimaista. Vielä 1918 sodassa joukot majoitettiin sisätiloihin, mutta kehitys- ja kokeilutoiminnassa keskityttiin kenttämajoitukseen.
Majoituspaikat piti saada nopeasti pystyyn, joten 1920 -luvun puolivälissä päädyttiin kokeilemaan erilaisia telttoja, joita saatiin kokeilukäyttöön Ruotsista. Telttojen lämmitys hoidettiin kamiinoilla.
Myös yksittäisten sotilaiden pitäminen taistelukuntoisena pakkasessa oli haastavaa. Etenkin hiihtämisen ja taistelutoiminnan kannalta oli tärkeää, että liikkuminen tapahtui sujuvasti ja kokeilujen myötä kerrospukeutuminen todettiin hyväksi ratkaisuksi.
Varusmieskoulutuksessa hiihtomarssit kuuluivat olennaisena osana varusmieskoulutukseen ja rynnäkköä ja lähitaistelua harjoiteltiin runsaasti. Sukset tuli oppia ottamaan ja laittamaan jalkoihin nopeasti. Aseiden huolto pakkasessa oli vaikeaa, samoin ammusten ja sytyttimien säilytyksessä talviolosuhteet tuli huomioida.
Naamiointiin liittyvissä kenttäkokeissa lumikaavun korvasi pian käytännöllisempi kaksiosainen lumipuku. Ajoneuvot maalattiin yksinkertaisesti valkoisiksi tai peitettiin valkoisilla kankailla, samoin hevosille kehitettiin lakanakankaiset naamiointiloimet.
Sota-aika
Talvisota käytiin nimensä mukaisesti kokonaisuudessaan lumisena vuodenaikana. Pakkasesta aiheutui odottamattomia tilanteita, joista selviäminen vaati johtajilta ja miehiltä aktiivisuutta ja maalaisjärjen käyttöä.
Sodan aikana nähtiin käytännössä rauhan aikana tehtyjen kokeilujen ja arvioiden tuloksia. Suomalaisille oli ikävä yllätys esimerkiksi panssariesteiden teho. Lumen lisääntyessä matalat esteet eivät juuri pidätelleet vihollisen panssarivaunuja.
Tuunainen toteaa, että monet asetyypit osoittautuivat talvioloissa epävarmoiksi. Suomalaisten paljon käyttämä Lahti-Saloranta -pikakivääri oli pakkasella häiriöaltis. Samoin tykistön ammuksista kymmeniä prosentteja jäi räjähtämättä.
Sodan alkaessa kenttäarmeijalta puuttui peräti kaksi kolmasosaa määrävahvuuksien mukaisista päällystakeista ja jalkineista. Siksi monet reserviläiset saapuivat rintamalle omissa vaatteissaan, tosin valtaosa ainakin maaseudulla eläneistä miehistä tiesi miten pukeutua talvisin. Puolustusvoimat pystyivät jakamaan osalle miehistä vain aseen, vyön ja kokardin. Yhtenäisempi muoto saatiin, kun miehille jaettiin sekalaisen vaatetuksen peittäneet talvipuvut.
Suomalaissotilaiden taistelukyvyn ylläpitämistä auttoi paljon, että miehiä saatiin taistelujen lomassa lepoon lämpimään telttaan tai korsuun. Vastapuolen tilanne oli kehnompi, usein neuvostojoukot joutuivat lepäämään maakuopissa tai jopa taivasalla.
Ahtaissa majoitusoloissa täit ja syyhypunkit levisivät, koska miehet eivät päässeet peseytymään viikkokausiin. Silti rintamajoukkojen terveydentila säilyi Tuunaisen mukaan yllättävän hyvänä, esimerkiksi tartuntatauteja ei juurikaan esiintynyt ja tämän arveltiin johtuneen pakkasista. Vilustumiset ja keuhkoputkentulehdukset olivat tosin yleisiä, sillä ulkoilman ja korsun välinen lämpötilaero saattoi pahimmillaan olla 80 astetta.
Paleltumat olivat suomalaisjoukkojen keskuudessa yleisiä ja ne johtuivat monesti siitä, että osalla joukoista oli käytössä kumisaappaat. Kumisaappaissa paleltuman sai jalkoihin parissa tunnissa, jos joutui olemaan kovassa pakkasessa liikkumatta.
Myöhemmin rintamalle saatiin muun muassa huopatossuja ja niitä otettiin myös kaatuneilta vihollisilta. Osa miehistä suosi nahkasaappaita, ne pitivät hyvin pakkasta, mutta eivät soveltuneet hiihtoon.
Ruokahuolto toimi
Elintarvikehuolto oli kohtuullisessa kunnossa. Tuunainen mainitsee, että lokakuussa 1939 oli otettu käyttöön sotamuona-annos, jota voitiin muunnella tarpeen mukaan ja siinä oli yli 4[nbsp]100 kaloria. Se riitti periaatteessa päivittäiseen energiatarpeeseen raskaissakin oloissa.
Kenttäkeittiöiden ansiosta huoltomiehet onnistuivat tarjoamaan taistelujoukoille lämmintä ruokaa melko säännöllisesti.
Ruokaa siis oli riittävästi, mutta se oli olosuhteiden pakosta yksipuolista koostuen lähinnä puurosta, hernesopasta tai makaronikeitosta. Juomavettä saatiin sulattamalla lunta ja keittämällä sitä. Pakkasen hyvä puoli oli, että elintarvikkeet eivät pilaantuneet ja ruokamyrkytyksiä ei tapahtunut.
Pasi Tuunainen: Talven soturit. Talvisotataito Suomessa 1918 – 1940. 344 sivua. Gaudeamus Oy.
Jarkko Kemppi
