Homeroksen tarinoita Olymposvuoren juonitteluista kerran lukiessani tuli outo tunne: olen nähnyt tämän jossain.
Olympolaiset jumalat olivat vallasta taistelevia turmeltuneita, turhamaisia ja itsekeskeisiä olentoja, jotka kuljeskelevat turboahdetuilla libidoilla varustettuina maan päällä. Heillä oli valtaa mutta ei vastuuta. Eivät nämä jumalaiset ihmisten suurennokset olleet täydellisiä, pikemminkin kaukana eettisistä esikuvista ja täynnä heikkouksia. Jumalten kuolemattomuus ei nimittäin viitannut heidän moraalisten ominaisuuksiensa rajattomuuteen, vaan olemassaolon loputtomuuteen ja vastuun puuttumiseen.
Jumalilla oli myös toimivaltarajoituksia. Toimialue eli kompetenssi rajoitti heitä: Poseidon toimi meressä, Hermes viestintuojana, Afrodite rakkauden lähettiläänä, Haades manalassa, Hefaistos tulessa ja sepän pajassa, Hestia kotilieden äärellä, Ares sodassa ja niin edelleen. Sehän kuulosti aivan valiokuntajaolta! Oman piirinsä ulkopuolella jumala oli voimaton, mutta omalla mandaatillaan rangaistuksista vapaa, vailla ulkoisia pakkoja ja vailla tilivelvollisuutta tekemisistään. Tämä on kuin europolitiikkaa!
Europarlamentaarikkona ollessani pidin kyseisen talon suurimpana ongelmana sitä, että meillä oli liikaa valtaa: valtavat mahdollisuudet vaikuttaa lainsäädäntöön, mutta ei käytännössä mitään velvoitteita huolehtia sen toteutuksesta. Tämä selitti monet älyttömät linjaukset. Se seikka, että asioita seurataan julkisuudessa niin heikosti, pahentaa tilannetta. Europolitiikkaan on itse asiassa hämmästyttävän helppo karata vastuuta pakoon. Siellä on paljon valtaa, mutta en yksinkertaisesti näe, miten vastuu toteutuisi.
Siinä vallan kolmijaossa – komissio, parlamentti ja neuvosto – oli kaksi tahoa, joilla oli valtaa mutta ei varsinaista vastuuta äänestäjien edessä. Vain neuvosto eli jäsenmaiden ministerit joutuvat lainsäädäntöön sitoutuessaan myös vakavasti miettimään, miten annettuihin tavoitteisiin päästään. Etenkin parlamentti voi huoletta lätkiä mitä tahansa hulluuksia minkäänlaisen vastuun sitä rajoittamatta. Siksi neuvosto on näistä kolmesta elimestä tervejärkisin. Trilogeja eli kolmikantasovitteluja vetäessäni huomasin sen monesti.
Valta ilman vastuuta on politiikkaa vakavasti vaarantava ilmiö. Tästä on seurannut paljon pahaa. Asioista ei ylipäänsä keskustella oikeaan aikaan, silloin, kun päätöksenteko todella tapahtuu. Muistan monta esimerkkiä, mutta ensimmäinen iso turhautuminen jäi voimakkaimmin mieleeni: yritin turhaan herättää suomalaiset poliitikot ja toimittajat keskustelemaan vaikkapa päästökaupasta silloin, kun lainsäädäntöä tehtiin 2001–2003. Ei se kiinnostanut. Mutta sitten kun valmis lainsäädäntö tuli jäsenmaiden parlamentin eteen implementoitavaksi, jyrähti Esko-Juhani Tennilä, ettei tämä näin voi mennä. Siitä seuraisi aivan älyttömiä tulonsiirtoja tahoille, jotka eivät sitä ansaitse. Vasta silloin toimittajat heräsivät ja keskustelu alkoi – mutta juna meni jo. On selvää, että tällainen aiheuttaa syvää turhautumista politiikkaan, etenkin kun kuvio toistuu.
Itse pidän tätä merkittävänä syynä siihen, miksi politiikan sanotaan olevan rikki. Poliitikot pakenevat systemaattisesti EU:n taakse piiloon: emmehän me näin tyhmiä ole, mutta EU vaatii tätä. Oppositio jäsenmaissa saa myös hurjastella populistisesti, koska senkään ei tarvitse kantaa vastuuta.
Pitäisin demokratian kannalta viisaampana, jos europarlamentti muodostuisi jäsenmaiden parlamentin jäsenistä, jotka vastaisivat työstään kansalliselle parlamentille. Näin mepit putoaisivat Olymposvuorelta kuolevaisten pariin. EU-lainsäädännöstä olisi pakko keskustella eduskunnassa silloin, kun sitä tehdään. Vastuu lopputuloksesta olisi niin oppositiolla kuin hallituksellakin. Epärealistisia hullutuksia ei voisi esittää, koska tavoitteisiin pääsemisestä ei kukaan voisi luistella pakoon. Se tervehdyttäisi politiikkaa.
Mutta eihän tuollaista uudistusta voi hallitukset vaatia, ilman että parlamentti hermostuu. Vaatimuksen täytyy tulla sisältä käsin, mepeiltä jotka ymmärtävät valtansa vaarat.
Kirjoituksessa on otteita kirjoittajan muistelmakirjasta Kuolemaa nopeampi – lähikuvia elämästä (Tammi 2019).
