Oi kuullos! Lentää ajan hengetär!
Kumo konsa voittaa kerta,
silloin vasta valuu verta,
niilt’ kuin luistaa normeistansa,
lupaa puolue ja kansa!
(Wäinö Weriwiiri 1980)
Wäinö Weriwiiri oli 1970- ja 1980-luvun vaihteen Skdl:n enemmistöläisten eli kansandemokraattien opiskelijoiden porukan nerokas inside-vitsi. Hän oli taisteleva runoilija, roolihahmo, joka pilkkasi taistolaisia maan rakoon heidän kaltaistaan telaketjukommunistia karrikoimalla.
Weriwiiren kirjan esipuheen sanoin ”synty-ympäristönä on ollut niin kansandemokraattisen liikkeen menneisyys kuin tuosta menneisyydestä aivan liian kouriintuntuvasti kirpoava nykypäiväkin”. Weriwiirtä nähtiin lähinnä opiskelijabileissä, joissa hän aloitti esityksensä aina toteamalla ”runous tervehtii joukkoja!”.
Pikku kirjan runot ovat tänä päivänä riemukkaita; omana aikanaan huomionarvoista oli myös niiden pilkka Neuvostoliittoa kohtaan. Poljennossa kuuluu sosialistisen realismin lisäksi kuin Eino Leinoa ja Yrjö Jylhää ja leikitään suomen kielelläkin: lyyry, kumo, jylhy, edistymö, jyrmy, taantumo.
Wäinö Weriwiiri oli keikoilla Antti Teinilä, jonka toinen nimi oli Väinö. Kaksi muuta tekstikollektiivissa olivat Markku Tattari ja tuleva vasemmistoliiton puoluesihteeri/Sttk:n ekonomisti Ralf Sund. Kolmikosta vain Sund on jäljellä.
Ken telavaunun voimaa laisin epäilee, viel’ taigas ikiroudan alla lepäilee!
Lähetyssaarnaajaperheen poika Antti Teinilä oli syntynyt ja kasvanut Namibiassa. Nuoruuden ihanteellisuus toi hänet Skdl:ään. Siellä hän Sundin mukaan järkyttyi taistolaisista ja purki tuntojaan teksteihin. Teinilä teki järkyttävällä tavalla 28-vuotiaana itsemurhan 1984.
Kaikki alkoi Helsingin opiskelevien kansandemokraattien toimiston päivystyskirjasta, johon vuorossa ollut jätti terveisiksi tulijoille taisteluhenkisiä hengentuotteita, riimejä. Päivystäjän kaipuu ulos toimistolta lämpimään kevätpäivään tuntuu olevan näkyvissä alempana olevassa Weriwiiren ensimmäisessä runossa Soi tietoisuuden riimi-kantele.
Lopulta runoja tehtiin pienessä kollektiivissa, mutta runoilijan luomus oli Ralf Sundin mukaan Antti Teinilän.
– Se oli parodiaa ehdottomuudesta ja totalitarismista. Antti oli lukenut taistolaisten runoja ja ajatteli että jos panisi vielä vähän paremmaksi. Ajateltiin että jos sitä vie vielä pidemmälle, niin ehkä se kääntyy itseään vastaan, Ralf Sund muistelee.
Opiskelijaliikkeessä Sundin mukaan vain jotkut yhdistykset olivat ”humanistisen vasemmistolaisuuden pesäkkeitä”. Heidän pääkritiikkinsä ja naurunsa kohde oli puolueen johtava rooli yhteiskunnassa. Tuli myös Afganistanin miehitys, joka oli Teinilälle iso kauhistus.
– Kerran Weriwiiri oli kutsuttu johonkin perinteisempään Skdl:n tilaisuuteen. Siellä jotkut ottivatkin tosissaan, että juuri näin porvareille pitää näyttää. Antti oli kauhuissaan.
Avantgarde-yhdistyksen Etujoukko-kustannuksen 1980 julkaisema Wäinö Weriwiiren Kun rauhanvoimat marssii jyrmyin askelin on kulttikirja, jota ei oikein saa mistään. Sund kertoo sitä painetun ensin 500 ja perään 300 kappaletta. Kaikki menivät, ja tulotkin taisivat mennä kurkusta alas.
Pikku ”antologiassa” on kaksi kertomusta ja 20 runoa. Niistä on seuraavassa eräitä katkelmia. Ne eivät siis ole kyseisiä kokonaisia Weriwiiren runoja.
Armas Äikiän
kauniin kielen!
Jo Wäinö Weriwiiren kirjan sisällysluetteloa lukee kuin runoa:
Soi tietoisuuden riimi-kantele, Kirjoita kuin kone, Runoilijan tehtävistä I, III, VIII, X, XI, Ah! Näänkö milloin loimut!, Ah, valoa ja valistusta!, Oi kuullos! Lentää ajan hengetär!, Ah! Aikaa hyvää kaipailen!, Voi! Totuus varsin viimein välkehtivi!, Taas idän mailta valon välke kajastaa!, Tuhat kertaa ”ei” pettureille!, Rauhantaistelon tehtävistä I, Ei koskaan lipeämistä, Osuuskauppa – Työväenkauppa!, Nyt luokkavoimat lujaan iskuun!, Jo sulku viimein hajoitukselle!, Pitkin purppuraista polkua!
Kirjan takakannessa Wäinö esitellään maamme ainoaksi todelliseksi vallankumousrunoilijaksi, jonka kynä kyntää A4:sta kuin rauhantelavaunu Bakrian peltoja; Weriwiiri soittaa tietoisuuden riimikannelta edistymön mahtipontista poljentoa tapaillen!.
Kirja alkaa ja päättyy kahteen erikoiseen novelliin nimiltään Petturin taival ja Pitkin purppuraista polkua. Ensin mainitussa dogmaattiset kommunistit tulevat väittelemään ”helsinkiläisen työläiskaupunginosan korttelikapakassa”, jossa sitä ennen tapahtuu tällaista:
Järkyttävimmän näyn tarjosi kuitenkin nuori työläisäiti, joka liki sammuneessa tilassa lällätti kauniin kielensä – Otto Wille Kuusisen ja Armas Äikiän kielen! – karkeimpia sanoja, kunnes kovaotteinen vahtimestari, kapitalistien palkkarenki hänkin, heitti hänet pihalle! Tämän työläisäidin mielessä ei ollut ohjata lapsiansa pioneeritoimintaan, osaksi yhteistä rauhan rintamaa! Ei! Tuossa hän hoipperehti, mätkähtäen välillä katukäytävälle, lollottaen silloin kamalia rivouksia vastaantulijoille, niinkuin katukäytävän liukkaus olisi ollut näiden syy! Ei! Sehän oli kapitalistisen järjestelmän syy, kuten laskemattoman moni muukin epäkohta! Siinä naisparka taas istui, liki tiedottomuuden tilassa jäisellä katukäytävällä, vaarantaen terveytensä sekä ollen huonona esimerkkinä työväenluokalle ja erityisesti sen miehille, jotka proletaarinaisissa haluavat nähdä ihanteellisuutta, joka jo kirotussa kapitalismissa antaa luottamusta oikeuden vääjäämättömään voittoon, sekä tapojen puhtautta, jota vaimolta ja äidiltä, puolueen ja pioneeriliiton kasvatustyön täydentäjältä, täytyy työmiehen voida vaatia! Tuon naisparan lapset maleksivat jossakin heitteillä, kenties vähän vanhempien, jo kauemmin kapitalismin ”ohjailtavina” olleiden tovereiden vaikutukselle alttiina kaduilla. Vai olivatko he kenties lukemassa ylikansallisia sotasarjalehtiä, joissa ei rivilläkään kerrottu neuvostoarmeijan uroteoista fasismin murskaamiseksi? …Tuon onnettoman perheen isä ei tiedostanut, että todellinen voimamies on se, joka tiiviisti samalla opiskellen johtaa joukkoja kumoamaan kirotun järjestelmän ja sen jälkeen, kun paikat sorakuopassa on näytetty luokkavihollisille ja revisionisteille, täyttää moninkertaisesti norminsa masuunissa! Silloinhan vasta alkaa ankara kilpataisto työn sankaruuden saralla, jota sosialismi käy tuottaakseen enemmän kuin kapitalismi!
Ja näin Wäinö Weriwiiren lyyry sinkoili, huutomerkkejä säästelemättä:
Soi tietoisuuden riimi-kantele
Kai kevään väreet auringosta huokuu
ja monet luokkataistelijat luopuu
he kalliolla päivää paistattaa
ja rutiinille senkun haistattaa! …
Kirjoita kuin kone,
julki lauseet, kollektiivin
mietteet.
Julki puolueen ikipäätökset!
Pois mielestä ajan
vietteet!!
Olen tullut takaisin!
Nyt aika huutaa tietoisuuden ääneen
on maailmata valppaast’ valvomaan!
Jos palattuain tuppisuuksi jäänen
Mua käyköön Luokka sorakuoppaan hautaamaan! …
Ah, vilppahutta, valppahutta lisää!
Nyt ajan viimat vaatii ankarimmat meiltä!
Ei yhtä ainut’ enää kesää lisää,
saa lahtarit nyt nähdä – henki heiltä!
Kun joutuin työhön käymme kumoo luomaan,
Niin kohta joutuu päivät purppuraiset!
Ei heittäytyä auta herrain huomaan!
Jo barrikadeill’ sekä miehet että naiset!!
Runoilijan tehtävistä VIII
Ma vielä vaadin: valppautta, joukot!
Ja käykäät kera minun taisteloon!
Jo Aatteen lyhdyin valaiskaamme loukot,
ja lahtar’ survokaamme hauta-onkaloon! …
Runoilijan tehtävistä X
Ma riimit luon, mit tietoisuuden syttää,
ja joukot taisteloihin elähdyttää!
Mun kerallani nouse, luokka työväen!
Jo Parnassolta huomen-päivän näen!
Nyt rientää kansat kumon tielle kaikin!
Vain tälle lyyryni mun aika soikin! …
Oi kuullos! Lentää ajan hengetär!
…Tieteen tarhan lorvareita,
tää myös koskee, pinnareita,
”Kootut” ulkoa sa luet,
tai raita-puvun ylles puet!
Näin runoilija kunnioitti tuolloin ajankohtaista Neuvostoliiton Afganistanin-miehitystä:
Taas idän mailta valon välke kajastaa!
Voi! Maineen uusi vuosikymmen
nyt alkoi, Idän karhun kämmen
taas pirstoo juonet taantumon,
ja lahtari on levoton!
Myös taivahalla lentää kauniit enkelit!
Ne surmaks pahain surahduttaa raketit!
Afgaanein vuoret peilautuvi punatähdistä
– tään kaiken luin ma Edistymön lehdistä!
Oi! Kuni lähempänä ennen: kutsusta
nyt saapuu puna-ritarit, ei vastusta
oo heille vihollisen kätyreistä! …
Ma, runoilija, myöskin tahdon helkyttää
Parnasson lyyryä, tää perin viehättää:
kun rauhan voimat marssii jyrmyin askelin,
on käsi minun varressa myös sapelin!
Rauhantaistelon tehtävistä I
Ken telavaunun voimaa laisin epäilee,
viel’ taigas ikiroudan alla lepäilee!
Tään näytti muinen Tsekan jyrmyt kostajat,
ja nagaanista napin saivat vakoojat! …
Vaik tuskin harha laajat joukot eksyttää:
jo työläismassat pettureita jyrmyst läksyttää!
Nyt liity säkin osaks rauhan rintamaa,
näin sodan lietsojat pian kuoppaan katoaa!
Osuuskauppa – Työväenkauppa!
Osuuskauppa – työväenkauppa:
Aatteen vauras sampo!
Toiset ketjut lempo
vieköön iki-unholaan!
Suhun rientää ostamaan
hedelmiä, säilykkeitä,
hupaisia vempeleitä
järjestyneet työväen joukot
– vaan ei kollot, porvar-houkot!
Nyt luokkavoimat lujaan iskuun!
…Mut vielä estää muuri kumon raivot,
mit’ porvareilla täyttää kuopat, kaivot!
Nyt tupon, ”euron” vihaajien joukkoliike
on laman kurimukseen aivan oiva lääke!
”Euro” edellisessä viittaa eurokommunismiin, ei nykyiseen valuuttaan.
On runojen joukossa melkoinen profetiakin. Näin Wäinö Weriwiiri arveli nuorten kommunistien tulevaisuudesta vuonna 1980:
Ah! Näänkö milloin loimut!
Niin, kapinaa ja remakkuutta hihkuu
tää nuoriso, mut luulen: pian hehkuu
se loppuun intomielensä,
ja rikki purren kielensä
käy porvareitten karsinaan,
kuin siell’ ois ollut ainiaan!
