Suuri ja vallanhimoinen Venäjä sekä sen jälkeinen Neuvostoliitto herättivät pelkoa. Professori Timo Vihavainen kuvailee ilmiön ”luonnollisuutta”:
”Viidakossa ja kansainvälisessä politiikassa se (viha, fobia) on pienten toimijoiden rationaalinen refleksi, jonka puuttuminen vie nopeaan tuhoon…”
Vihavainen ei usko nyky-Suomessa olevan vakavaa ryssävihaa, venäläiset suhtautuvat meihin kaikesta huolimatta varsin myönteisesti, vaikka juuri he olivat menneiden vuosisatojen sotiemme toinen osapuoli.
”Muistaa kuitenkin täytyy, että olimme mukana siinä rautarenkaassa, joka piiritti Leningradia 900 päivän ajan ja johti valtaviin kärsimyksiin. Meillä vastuuta tuosta ei juuri tunnusteta, mutta venäläinen näkökulma on pakostakin hiukan toisenlainen”, Vihavainen tuumailee.
On myös vielä tänä päivänäkin niitä, joille pienikin Venäjään kohdistuva kritiikki mielellään luokitellaan russofobiaksi. Tämä juontaa sotien jälkeisestä ja Kekkosen aikana koetusta vaarallisesta epäluulosta Neuvostoliittoa kohtaan, jota pidettiin rauhanomaista rinnakkaiseloa häiritsevänä paheena.
Ryssävihan pitkä historia
Professori Vihavainen kertoo eläviä esimerkkejä russofobiasta Venäjää ympäröivien maiden historiasta. Eivät puolalaiset, baltit tai itäisen Euroopan maat turhaan pelänneet valtakuntaansa paisuttavia Venäjän keisareita ja myöhemmin Neuvostoliiton ns. punaisia tsaareja.
Vihavainen siteeraa professori Kari Tarkiaista, joka määrittelee ryssänvihan alkumuodon syntyneen Liivinmaalla 1500-luvun alussa, jolloin paavi antoi luvan saarnata ristiretkeä itäistä vihollista vastaan. Vaikka moiseen ei enää tuolloin voimia riittänyt, yllytys herätti suuren vihakirjoittajien joukon: idän ihmisen sivistymättömyyttä kuvailtiin laveasti vailla parempaa faktatietoa. Kaukaista ja eristäytynyttä maanosaa oli helppo kuvailla mielikuvituksen siivin.
Suomen osalta ryssävihan kuumat ajat liittyvät itsenäisyytemme alusta aina maailmansodan loppuun. Esimerkiksi Kari Immonen on lukenut yli viisisataa kirjaa, jotka ovat ilmestyneet vuosien 1918-1939 välisenä aikana. Suurin osa niistä on neuvostovastaisia ja russofobisia, mutta on joukossa toki neuvostopropagandaakin. Kirjoista suurimmassa osassa kommunismi leimataan stereotyyppisesti, jonka edustaman valtion kansalaiset ovat orjamaisia tsaarin alamaisia.
Asiantilan tekee toki ymmärrettävämmäksi, jos haluaa tutustua siihen tapaan, jolla neuvostodiktaattori Josif Stalinin tiedotuskoneisto jauhoi eri sanoin mutta samaan tapaan läntiset epäilijänsä maan rakoon.
Vihapuheen hyytävät esimerkit
Tänään kauhistelemme yksilöihin tai ihmisryhmiin kohdistuvaa vihapuhetta. Tänään ala-arvoiset mielipiteenilmaisut tulevat suurimmalta osalta pimeistä puskista, so. nimettömyys antaa suojan esittää mitä tahansa: halveksintaa ja uhkailuja. Vihavaisen ääriesimerkit historian roskakoreista ovat ilmestyneet tunnettujenkin henkilöiden esittäminä ja lehtien tai kirjojen välityksellä. Niitä lukiessa hiipii esiin myötähäpeä, onko jotakin tuollaista voinut julistaa mielestään hyvää tarkoittava ihminen?
”Miksi on sitten Venäjän kansa sitten niin ala-arvoista ja vihattavaa? Missä perussyy kaikkeen tähän? Syy on kansan luonteessa. Venäläisiltä puuttuu sivistyskansan perusominaisuus, edesvastuuntunne! Ilman sitä ihminen ei ole ihminen, vaan eläin. Siksi ryssä ei koskaan kyennytkään valtiota rakentamaan eikä inhimillistä kulttuuria eteenpäin viemään…”.(Hakkapeliitta-lehti 1922).
Tältä pohjalta kun Suomen suhteita itäiseen naapuriin arvuuttelee, ei ihme ole, ettei Stalin suhtautunut suomalaisiin lämpimän ymmärtäväisesti. Vihan lietsonnalla pönkitimme uskoa vaikkapa Suur-Suomeen, mutta uhomme ehkäisi järjen käyttöä, ja se vei meitä osaltaan kohti yhä huonontuvia välejä.
Vihavainen kuvailee vihailmiöiden rinnalla myös Neuvostoliittoa ihailleiden naiiviutta. Englannin kuninkaan neuvonantajana toiminut D.N.Pritt ihasteli Neuvostoliiton vankiloita ja kannatti talvisodan aikana O.W. Kuusisen hallitusta. Tällaiset ”pyhiinvaeltajat” saivat tietysti suomalaiset raivon partaalle. Kommunismiin tuntui olevan mahdotonta suhtautua samalla normaalilla kriittisyydellä kuin muihin maihin.
Vihasta epäluuloon
Nykyisen Venäjän käyttäytyminen saa ajoittain sen naapurimaat epäluuloisiksi. Vanha suurvalta-asenne näyttää jääneen päälle Venäjän toimiessa arvaamattomasti tai ilmaistessaan mielipiteitään karkein sanoin ja teoin. Kun maan käsitys kansalaisoikeuksista ja demokratiasta sotii länsimaisia periaatteita vastaan, se kylvää kriittisiä mielipiteitä itseään vastaan.
Olot Venäjällä herättävät tänään vastalauseita, jotka saattavat siellä vain kovettaa suhteita länteen. Meidän suomalaistenkin kannattaisi välttää turhaa provosointia. En oikein ymmärrä palkitun elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalon – joka on elokuvissaan raportoinut Venäjän säälimättömyyttä omia kansalaisiaan kohtaan – lausumaa Senaatintorista: ”Tässä on aina venäläisiä ottamassa kuvia. He pitävät tätä kaikkea omanaan. Yritän tunkea valokuviin ja pilata ne” (HS 2.11. 2013).
Aleksanterin patsasta ja Tuomiokirkkoa valokuvaavat turistit eivät varmaan ole syyllisiä siihen kaikkeen, joka tämän päivän Venäjässä Honkasaloa harmittaa. Neuvostoliiton aikana ei harmittanut häntä lainkaan.
Timo Vihavainen: Ryssäviha. Venäjä-pelon historia. Minerva 2013.
Teksti: Markku Jokipii
