Euroopan sekä Suomen ja Skandinavian historian dosentti Charlotta Wolff käsittelee teoksessaan suurliikemiesten roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.
Wolffin teoksessa tarkasteltujen sukujen mahdin perustajilla oli paljon yhteistä. Hackmania lukuun ottamatta kaikki olivat syntyneet noin vuoden 1800 tienoilla. Hackman saapui jo 1770-luvun lopulla Viipuriin. Heistä jokaisesta tuli kauppaneuvoksia ja aikansa merkittävimpiä kauppiaita Suomessa.
Edelleen Henrik Borgström, Carl Magnus Dahlström, Johann Friedrich Hackman ja Carl Gustaf Wolff hankkivat taitonsa käytännön kokemuksen kautta, harjoittelemalla kauppa-apulaisina ja konttoristeina ennen oman liikkeen perustamista. Itse asiassa harjoittelu oli välttämätöntä, jos halusi kauppiaaksi.
Pätevyysvaatimukset kauppiaaksi pääsemiseksi olivat nuhteeton käytös, luku- ja kirjoitustaito, kirjanpitotaito sekä vähintään 11–12 vuoden käytännön opinnot toisen kauppiaan alaisuudessa. Tämän jälkeen saattoi tehdä kirjallisen anomuksen kaupungin maistraatille, jonka jälkeen oli vielä läpäistävä muodollinen kuulustelu. Keskimäärin kauppiaiksi hyväksytyt olivat noin 30-vuotiaita.
Kauppahuoneet
Kaikki neljä perustivat myös kauppahuoneen. Ne olivat 1800-luvulla monialaisia ostoon ja myyntiin erikoistuneita yrityksiä, jotka harjoittivat monipuolista tukku- ja vähittäiskauppaa, ulkomaankauppaa, laivanvarustusta tai jopa pankkitoimintaa.
Wolff tuo esiin, että kauppahuoneet perustettiin suhteellisen pienillä riskeillä. Kyse oli aluksi agentuurista tai vähittäiskaupasta. Myöhemmin tuli uusia aluevaltauksia, kuten Wolffin tapauksessa. Hän aloitti Vaasassa vähittäiskaupalla, joka pian laajeni koti- ja ulkomaankauppaan. Tätä kautta Wolff kiinnostui myös laivanvarustuksesta ja suurimmillaan hänen laivastoonsa kuului 24 purjealusta.
Samoin Dahlström suuntautui laivanvarustukseen teollisten sijoitustensa lisäksi. Hackmanille menestyksen takasi sahatoiminta ja puutavaran vienti. Borgströmin vahvuudet löytyivät agentuureista ja kulutustavaroiden tuotantolaitoksista.
Kaupallista toimintaa tietenkin helpotti, jos siitä oli jo entuudestaan tietoutta. Kahdella tulevalla suurliikemiehellä oli etunaan suvun tuoma kokemus. Johann Hackmanin suku oli peräisin Bremenistä, missä viisi sukupolvea Hackmaneja oli toiminut kauppiaina. Loviisassa syntyneen Henrik Borgströmin isä oli ollut kauppias ja raatimies kolmannessa sukupolvessa.
Heikommista lähtökohdista lähti liikkeelle Carl Magnus Dahlström, jonka isä oli Ruotsista Loviisaan muuttanut puutarhuri. Carl Gustaf Wolffin saksalaistaustainen isä puolestaan oli Porin rykmentin soittokunnan kapellimestari.
Kauppiaana menestymiselle oli keskeistä yhteisön hyväksyntä ja se oli erityisen tärkeää muualta tulleille kauppiaille, joilla ei ollut paikkakunnalla omia verisukulaisia. Merkillepantavaa on, että kaikki neljä opettelivat ammattiaan tai itsenäistyivät kauppiaiksi eri kaupungeissa kuin missä he olivat syntyneet.
Avioituminen paikallisiin kauppiassukuihin oli yksi tapa luoda uusia vahvoja siteitä paikallisyhteisöön. Tässäkin asiassa kauppaneuvokset toimivat samankaltaisesti ja heidän kauppahuoneensa olivat Wolffin mukaan eräänlaisia dynastisia perheyrityksiä. Perheenjäsenistä erityisesti pojat, mutta myös vävyt, sidottiin alusta lähtien yritysten intresseihin.
Menestyksen merkit
Ostamalla tontteja ja rakennuttamalla itselleen suuria asuntoja, joissa yhdistyivät liiketilat ja kaupunkiasunto, suurliikemiehet ottivat osan kaupunkitilasta haltuunsa. Se oli yksi tapa jättää merkki omasta vaikutusvallasta ja taloudellisesta menestyksestä.
Tyypillisesti kauppias rakennutti itselleen talon siinä vaiheessa, kun hän oli itsenäistynyt, mennyt naimisiin ja saanut yrityksensä taloudellisesti vankalle pohjalle. Talon kuului olla edustava ja riittävän iso, jotta siihen mahtuisivat sekä kauppahuoneen että perheen ja palvelusväen tarvitsemat tilat.
Helsingissä Mariankatu 7:ään Henrik Borgström rakennutti talon vuonna 1830, ja siihen kuului keittiön ja eteisten lisäksi yhdeksän huonetta, palvelusväen asunnot sekä leivintupa ja mankelihuone olivat erillisessä piharakennuksessa. Kesäkuussa 1858 talo paloi, ja kauppaneuvos rakennutti sen tilalle uuden kolmikerroksisen kivitalon, jossa olisi tilaa hänen kolmen poikansa tuleville perheille.
Myöhemmin rakentaminen sai laajempia muotoja. Viipuriin Hackmanit rakennuttivat 1900-luvun alussa massiivisen jugendtyylisen graniittipalatsin. Alakerrassa sijaitsivat konttoritilat ja yläkerrassa oli yritysjohtajan yksityisasunto. Talossa oli keskuslämmitys, juokseva lämmin vesi ja sähköt. Huoliteltuine ja tyylipuhtaine yksityiskohtineen liikepalatsi teki vaikutuksen, ja Hackmanin konttorista tuli olennainen osa Viipurin kaupunkimaisemaa. Talo on edelleen pystyssä.
Charlotta Wolff: Edelläkävijät. Neljän suurkauppiassuvun tarina modernisoituvasta Suomesta. 319 sivua. Gaudeamus Oy.
JARKKO KEMPPI
