Uuden Suomen puheenvuorossa kirjoittava Henri Heikkinen avautuu ärtymyksestään ja rasituksestaan median esiin nostamaa ”niin kutsuttua suomalaista köyhyyttä” kohtaan.
Henri Heikkinen on entinen peliyrittäjä ja entinen kokoomusnuorten liittohallituksen jäsen. Häneltä ilmestyi äskettäin kirja Elämää hyvinvointivaltiossa.
”Suomesta – onneksi – puuttuu täysin sellainen canthilainen köyhyys, jota täällä oli vielä sata vuotta takaperin runsain mitoin. Absoluuttisen köyhyyden lähes absoluuttinen puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Suomessa olisi sellaisia ihmisiä, joilla tekee tiukkaa”, Heikkinen aloittaa.
Hän toteaa, ettei hänen kirjoituksensa koske ”niitä muutamaa harvaa tapausta, joita elämä on potkinut päähän aidosti ja isosti”.
Sen sijaan hän sanoo kirjoittavansa niistä, jotka ovat ”mielellään uhriutumassa köyhiksi ja mussuttamassa aiheesta milloin missäkin mediassa, vähintäänkin verkossa”.
Henri Heikkisen mukaan HS:n tämän artikkelin perusteella ”suomalainen käsitys köyhyydestä on se, että asutaan yli tonnin vuokralla saunallisessa kolmiossa ja poltetaan tupakkaa, mutta lasten luistimiin tai leirikouluun ei ole varaa” ja kunnon töihin ei tietenkään voi mennä, ”ettei unelmat kärsisi”.
Toisessa mediatapauksessa Nici irtisanoutui töitä saatuaan lähteäkseen lomalle Kambodžaan. ”Seuraavan kerran kun jotain tarjottiin, työpaikan saaminen jäi törkyisestä ulkoasusta kiinni. Noh, partaa ei tietenkään voi ajaa. Nicille kuitenkin pisteet siitä, että elää tarinan perusteella säästöillään. Köyhyys on kuitenkin enemmän itse aiheutettua kuin kenenkään muun syytä tässäkin tapauksessa”.
Heikkisen mielestä aidosti köyhä terve ihminen Suomessa ei voi olla muu kuin pienyrittäjä.
”Epäsäännölliset tulot, sosiaaliturvan puute, usein velkaa, suuret laskut ja aito epävarmuus tulevaisuudesta rasittavat monia. Yllättävän monelle yrittäjälle muodostuu postiluukkusyndrooma, jossa postiluukun kolahdus laittaa sydämen hyppäämään ylimääräisen pompun”.
Absurdi köyhyysraja
”Suurin osa suomalaisista köyhistä kaipaisi suoraan sanottuna vain ’ympäri korvia'”, Henri Heikkinen kirjoittaa.
”Erään teorian mukaan luusereita syntyy tähän ikäpolveen niin paljon sen vuoksi, kun lapsena kaikkialta toitotetaan, miten erikoinen pikku Mika-Jalmari onkaan ja kerrotaan, mitä kaikkia mahdollisuuksia hänellä on”.
Hänen mukaansa ”todellisuudessa Mika-Jalmari on lihava, ruma ja tyhmä kuin saapas, sekä lisäksi aivan h——n laiska, mutta mihin tahansa töihin ei voi mennä, koska Mika-Jalmarilla on haave päästä kuuluisaksi elokuvatähdeksi. Äitikin sanoi, että Mika-Jalmari voisi olla ihan mitä tahansa. Toisaalta, sosiaaliturvan ansiosta Mika-Jalmarin ei tarvitse tehdä muuta kuin pelata kotona tietokonepelejä ja juoda kaljaa. Mika-Jalmari sitten masentuu, kun elämä on niin rankkaa, eikä yhteiskunnasta mitään tarjota. Pelkkä ajatus Mika-Jalmarin karikatyyristä herättää minussa aggressioita”.
Heikkinen kirjoittaa Suomen köyhyysrajan olevan absurdi.
”Oma äitini saa minimieläkettä ja tulee sillä erinomaisesti toimeen – Puolangalla. Itse asuin 16-vuotiaana omassa asunnossa ihan vain siksi, että koulun ohessa tienaamillani rahoilla saatoin niin tehdä. Siihen ei monta sataa tarvittu”.
Hänen mielestään ihmisen ei tarvitse asua pääkaupunkiseudulla, jos hänellä ei ole siihen varaa. Heikkisen mukaan sosiaaliturvalla tulee toimeen vallan mainiosti toimeen kasvukeskuksien ulkopuolella.
Hän kysyy itseltään, millä oikeudella sitten kokoomuslainen näin suorasanaisesti köyhiä tuomitsee.
”No vaikka vertaisoikeudella. Ei oma elämänikään mistään herrgårdista ole varsinaisesti lähtenyt. Pientilallisen ja maahanmuuttajan lapsena Kainuussa ei elämä ollut varsinaisesti rahassa piehtaroimista, mutta muuten aivan täydellistä. Kotona sain onneksi niin hyvän kasvatuksen, että kuulin sosiaaliturvan olemassaolosta vasta armeijassa, vaikka joskus sitäkin on kotona kuulemma tarvittu”, Heikkinen vastaa kysymykseensä.
Kirjoituksensa lopussa Henri Heikkinen kiteyttää, ettei hänelläkään aina ole ollut rahaa, mutta loppupeleissä hän on tyytyväinen elämäänsä.
”Suomessa on niin käsittämättömän hyvät mahdollisuudet tehdä mitä tahansa ja olla mitä tahansa, että en vain pysty käsittämään, miten menestyminen voisi kenellekään olla mahdotonta perhetaustojen takia”.
