Kaksi humaania tuumailijaa kirjoittaa toinen toisilleen harvakseltaan kirjeitä otsikolla 1918. Suomen Kuvalehden eläkkeellä oleva toimittaja Risto Lindstedt ja kirjailijafilosofi Eero Ojanen käsittelevät Suomen historian synkkää vuotta 1918.
Heidän tarkoituksensa on laannuttaa sisällissotamme jyrkkiä sadan vuoden takaisia vihan lähteitä. Kirjoittajat selviävät haasteestaan hyvin, mutta joiltakin osin tehtävä on laajuudessaan vaikea.
Tämä on kahden sivistyneen, tyynen ja kypsyneeseen ikään ehtineen ihmisen ajatusten vaihtoa. He puhuvat paljon viisaita lainaten, mutta hyvässä tarkoituksessa. Esimerkiksi Väinö Linnaa:
”Kun valtakoneisto alistetaan primitiivireaktion palvelukseen ja se polkee omat lakinsa, nuo reaktiot eivät koskaan voi saada juridista pätevyyttä. Ainoa mitä ne voivat saada on inhimillinen anteeksianto. Sillä totuus ei ole punainen eikä valkoinen. Se on inhimillinen, ja sen vuoksi useimmiten tuskallinen.”
Viha, rikokset ja suuri kosto
Kirjoittajat manailevat kultivoituneesti ihmismielen vaikeimpia säikeitä. Kun vuoden 1917 loppua lähestyttiin, itsenäistyneen Suomen sisällä alkoi kyteä vallankumous. Ääriajattelu vei voiton punaisten keskinäisessä mittelössä. Sitä tuki voimallisesti sen ajan ainoa media, lehdistö. Vihakirjoittelu alkoi jo silloin ja jatkui pitkään.
Kirjetoverit puhuvat turhista ja yhteisistä uhreista. Kierre oli kuin valtava hallitsematon luonnonilmiö. Vastapuolen tekemät teloitukset uutisoitiin huolellisesti, kostolle saatiin automaattinen oikeutus. Teot tehtiin pikaistuksissa, suuremmin harkitsematta. Jokainen ruumis oli oikeutus uudelle ruumiille. Molemmin puolin. Sodan kostologiikka oli valmis. Niistä oikeutuksista kasvoi 100 vuoden purkamaton taakka. Ja voittanut osapuoli saneli kaiken: elämän ja kuoleman.
Tässä suhteessa tulee todistetuksi Lindstedtin ja Ojasen yhdessä hyväksymä englantilaisen historioitsija Eric Hobsbawnin klausuuli: ”Muisti ei ole tallentava mekanismi, vaan valintoja tekevä mekanismi.”
Tältä pohjalta kun sisällissotaamme käsitellään, kyseessä on joko valkoinen tai punainen jankutatiivi (toimittaja Matti Simulan termi toistojauhannalle). Jankutus jatkuu ja jatkuu.
Lehdistö toimi 1918-sotamme voimakkaana kapinahengen alkuunpanijana. Kirjoittajat eivät siihen puutu, mutta antavat lukeaksemme toisaalta karmean – jo voiton maussa elävän – valkoisen Ilmari Kiannon vihatekstin (Keskisuomalainen 12.4.1918) viitteeksi siitä, mihin oltiin jo päätymässä:
”Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on tuleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan susivarttuja. vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat.”
Aivan kuin oman aikansa Pekka Peitsi, Urho Kekkosen äärioikeistolaiskauden salainen nimimerkki pari vuosikymmentä myöhemmin.
Osa ei unohda eikä opi vielä tänäänkään
Viha meni jo, kirjoittajat toteavat maalattuaan taustalle menneisyyden synkän maiseman. Silti tohdin ihmetellä Lindstedtin toteamusta:
”Vaikka löytäisimmekin samuuspisteitä menneen ja tämän päivän välillä, mikään ei johda samanlaisiin lopputulemiin kuin mihin ne historiassa ovat johtaneet. Yksi samuuspiste on se, että luottamus on nyt kadonnut samalla lailla, kuin se lopullisesti katosi 1917 marraskuussa.”
”Tapahtumien oma sisäinen logiikka pakotti astumaan sen rajan yli, jota ei olisi pitänyt ylittää. Askeleita joita ei voi ottaa takaisin. Siinä vaiheessa ne, jotka yrittävät sopimista, olivat jo marginaalissa.”
Vertaako hän todella vuoden 1917 loppua tähän päivään? Luinko väärin? Eivätkö tänään kaikki puolueet ole kuitenkin tiukasti parlamentarismin puolella? Luulisi kysymyksen nyt olevan enemmän vain siitä, että jotkut ovat edellisten eduskuntavaalien tulokseen tyytymättömämpiä kuin toiset, toiset taasen tyytyväisiä. Toki jonkinlainen vuoden 1918 katkeruusvarjo velloo kuin esiripun takana. Montako kertaa mennyttä tulisi pyytää anteeksi, ja mikä muoto sille olisi kaikille riittävä?
Silti Väinö Linnan lausuma inhimillisestä anteeksiannosta on suositeltava asennemalli. Onnistuihan Suomi maailmansotien välissä pysymään demokratiana ja välttämään diktatuuriin sortumista – vastoin kuin monet muut valtiot. Tällä voi tarkoittaa lyyhistymistä joko punaiseen tai mustaan fasismiin siitä huolimatta, että jonkinasteista yritystä vuosikymmenten kuluessa esiintyi, suuntaan jos toiseen.
Huomaamaton vaara: kansan nimissä elämöinti
Sodat ovat usein populismin ja siihen liittyvän kiihotuksen seurausta. Yhdeksi kansakuntamme sankariksi kirjeissä kohoa presidenttimme, valtiomies K.J. Ståhlberg, joka pani äärioikeiston kuriin. Onneksi yläluokkamme ei ollut niin vahva, että oikeistodiktatuuriin olisi jouduttu. Ja onneksi kansaan vetoaminen katkeruudella ei sekään 1930-luvulla ajanut maata umpikujaan. He käyttävät Sauli Niinistön termiä ”tolkun ihmiset” myönteisessä hengessä.
Mutta toisaalta ne, jotka kansan nimissä kovasti meuhkaavat, varokaa. Kirjoittajat yksissä tuumin toteavat: ”Kansan ihannoimisessa on myös helposti populismin siemen.” Risto Lindstedt on lukenut Englannin pääministeri Winston Churchilliä ja siteeraa tätä: ”Voimakkain argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa.”
Tämän kirjan lukeminen vähentää itsenäisen Suomen juhlintaan mahdollisesti liittyvää ikävien muistojen väkipakolla ja tarkoitushakuista esille tuomista. Syyllisten tai vähemmän syyllisten kailottaminen vuosisadan takaa ei meitä paremmaksi tee, vaikka joku saattaisi niin luulla.
Risto Lindstedt & Eero Ojanen: 1918. Matkoja muistin rintamilla. Kirjapaja 2017.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII
