Mari Purola on perinnetieteestä väitellyt filosofian tohtori ja teologian maisteri. Hänen uutuusteoksessaan käsitellään uskomustarinoissa olevia pirun ja ihmisten välistä toimintaa.
Tavallisesti uskomustarinoita kerrottiin perhepiirissä tai tuttavien kesken. Kertominen oli iltojen viihdettä, jota kaikki pääsivät tai joutuivat kuulemaan. Hyvä kertoja pääsi loistamaan ja sai kuulijat nauramaan, itkemään ja pelkäämään. Nykynäkökulmasta on hämmästyttävää, että suullisesti kerrotut jutut siirtyivät sukupolvelta toiselle ilman muistiinpanoja.
Uskomustarinoiden aikaan ihmisten elämään vaikuttivat merkittävästi kristillinen kirkko ja kristilliset käsitykset esimerkiksi paholaisesta ja ihmisestä.
Purolan mukaan kristinuskon Jumala ei esiinny uskomustarinoissa erillisenä näkyvänä olentona. Jumala ei siten ole samankaltainen hahmo kuin piru, joka ottaa fyysisen muodon. Sen sijaan Jumalan edustajat, kuten papit, mittelevät pirun kanssa kertomuksissa. Jumalan voima on läsnä pappien lisäksi esineissä, kuten ehtoollisaineissa, virsikirjassa ja Raamatussa.
Tästä on hyvänä esimerkkinä kertomus, missä äiti oli luvannut poikansa paholaiselle. Katumapäälle tultuaan äiti puhui asiasta papille, joka neuvoi tuomaan pojan tuoksi yöksi kirkkoon. Äiti teki niin ja pappi vei pojan alttarille ja kielsi lähtemästä yön aikana kenenkään mukaan tuli kirkkoon kuka tahansa. Yöllä tuli piru pyytelemään poikaa milloin äidin, milloin papin, milloin minkäkin muotoisena, mutta ei päässyt alttarille. Poikakaan ei lähtenyt ennen kuin pappi seuraavana päivänä tuli hakemaan.
Toisen kertomuksen mukaan kyseessä oli paljon vaativampi työ. Kun tulee sovittu aika, ei pirun käsistä voi pelastautua muuten kuin piirtämällä lattialle liidulla ympyrä ja olemalla sen sisällä Raamattua lukien ja virsikirjasta laulaen kolme vuorokautta.
Ulkonäkö ja nimet
Kertomuksissa paholaisen ulkomuodon yleisin ominaisuus on se, että se muuttaa muotoaan tarpeen mukaan. Piru muuttuu kertomuksissa ihmisestä eläimeksi tai hienosta herrasta hirviöksi sen mukaan, mitä juonessa tapahtuu. Paholaisen eläinhahmoista yleisin on lintu ja niistä etenkin korppi tai harakka.
Maaningalta on peräisin kertomus, missä paholaisen ansiosta eräs mies rikastui. Tämän kuollessa odotti piru korpin muodossa katolla ja vei sielun mennessään helvettiin. Piru vei myös ruumiin arkusta.
Suomen kielen Perkele-nimeäkin on pidetty vanhana jumalan nimenä, sillä Liettuassa ukkosen jumalan nimi oli Perkunas ja se muistuttaa sanana suomen Perkelettä. Purola katsoo, että piru-nimitys on paholaisen nimityksistä sikäli neutraalein, että sitä käytetään yleisimmin kertomuksissa ja maantieteellisesti se on käytössä joka puolella Suomea.
Purola on listannut yli 30 paholaista kuvaavaa nimeä, niitä ovat muun muassa Vihtahousu, Häjy, Juutas ja Riivaaja.
Ihminen lupaa itse itsensä pirulle
Suomalaisissa uskomustarinoissa ihminen ja piru tekevät sopimuksen, jossa lupaavat toisilleen jotain arvokasta. Pirun tärkein tavoite oli tietenkin saada ihminen itselleen ennemmin tai myöhemmin. Tähän tarvittiin kuitenkin ihmisen suostumus ja ihminen oli vapaa päättämään, asettuiko hän alttiiksi sopimuksen seurauksille.
Sekin on huomionarvoista, ettei Saatana aina ollut aktiivinen osapuoli, vaan vaikeuksissa oleva ihmisen saattoi yrittää itse ottaa yhteyttä pimeyden voimiin.
Monet kertomukset kuvaavat tilanteita, joissa ihminen lupaa itse itsensä pirulle. Vastineeksi ihminen voi saada rahaa, terveyttä tai hyvää onnea tietyksi ajaksi. Sopimus pirun kanssa syntyy suomalaisissa uskomustarinoissa arkisissa paikoissa, kuten kotona, saunassa, pihalla tai pellolla.
Kaupanhierontaa voidaan tehdä myös tiellä ja etenkin tien risteykset ovat kansainvälisestikin tunnettu sopimuksentekopaikka.
Ihmisen ei kuitenkaan ole pakko luvata itseään, vaan hän voi luvata myös sopimuksen nojalla jonkun toisen ihmisen. Yleensä pahalle luvataan oma lapsi. Lapsi voi tulla luvatuksi myös tietoisesti, jos perhe on todella köyhä. Nälkäkuoleman partaalle olevien luokse tulee piru, joka lupaa lasta vastaan toimeentulon muulle perheelle.
Kyse saattoi olla myös sattumalta tehdystä sopimuksesta, kuten Savonrannasta peräisin olevassa tarinassa. Siinä huono-onninen metsästäjä kohtasi Saatanan metsässä. Piru lupasi miehelle hyvän metsästysonnen 30 vuoden ajaksi, jonka jälkeen hän hakisi tämän mukaansa. Metsästäjä suostui, koska kyse oli niin pitkästä ajasta. Mies rikastui metsästyksellä, mutta vuodet kuluivat.
Sopimuksen määräpäivänä paholainen tuli ja ilmoitti lähdön nyt olevan edessä. Mies onnistui kuitenkin puhumaan vuoden lisäaikaa ja eli tämän ajan jatkuvassa pelossa miettien, miten saisi sopimuksen purettua. Eräpäivän tultua hän pakeni papin kanssa kirkon alttarin suojaan, josta sarvipäiset pirut yrittivät kurottaa häntä. Alttarin suoja kuitenkin piti ja sopimusrikko onnistui.
Mari Purola: Kaupat pirun kanssa. Suomalaisia uskomustarinoita pirun ja ihmisen sopimuksesta. 224 sivua. Docendo Oy.
JARKKO KEMPPI
