Verkkouutiset

Ivan Puopolo

Uusi EU-laki tukahduttaa vapaan keskustelun ja yrittää kieltää väärät ajatukset

EU:ssa hyväksyttiin viime viikonloppuna ”digipalvelulaki”, joka on massiivinen lakipaketti internetin palveluiden sääntelemiseksi. Yhtenä paketin osana on tiukempi kontrolli siihen, mitä sosiaalisessa mediassa saa sanoa.

Uusi laki heikentää varmasti ihmisten mahdollisuuksia puhua sosiaalisessa mediassa vapaasti, vaikka pyrkimys on verhoiltu ylevästi demokratian ja jopa ilmaisunvapauden turvaamiseksi. Virallisesti digipalvelulaki on osa ”Euroopan demokratiatoimintasuunnitelmaa”.

Valtioneuvoston selvityksessä sanahelinä kuuluu näin:

”Demokratiatoimintasuunnitelma jakautuu kolmeen aihealueeseen, joita ovat vaalien luotettavuuden suojeleminen ja demokraattisen osallistumisen edistäminen, tiedotusvälineiden vapauden ja moniarvoisuuden vahvistaminen sekä disinformaation torjuminen.”

Älkää antako liirumlaarumin hämätä. Kysymys on nimenomaan demokratian keskeisimmän edellytyksen, vapaan keskustelun tukahduttamisesta. Suunnitelma on ovela.

Digipalvelulaissa sosiaalisen median jätit velvoitetaan poistamaan alustoiltaan kaikki laiton sisältö sakon uhalla heti, kun ne sellaiseen törmäävät. Kuulostaa ehkä jonkun mielestä hyvältä, mutta lopputulos on kauhea.

Länsimaissahan on tullut tavaksi, että jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Toisin sanoen sisällön laittomuuden voi tietää vasta, kun tuomarin nuija on puhunut. Toki osa sisällöstä, kuten lapsiporno, on ilmiselvästi rikollista, mutta ylivoimainen enemmistö julkaisuista liikkuu ns. harmaalla alueella.

Kun jatkossa isojen someyhtiöiden on poistettava kaikki laiton sisältö heti sellaisen tullessa vastaan, miten ne ilman oikeudenkäyntiä voivat tietää, milloin kyseessä on laittomuus? Eivät mitenkään. Ilman tuomioistuimen päätöstä kyse voi olla vain laittomaksi epäillystä sisällöstä. Niinpä olennainen kysymys kuuluu: mitä kaikkea ja kenen toimesta epäillään?

Ylen mukaan laki velvoittaa some-jättejä kehittämään järjestelmän, jonka kautta kuka tahansa voi helposti ilmoittaa mielestään laittomista sisällöistä. Käytännössä kyse voisi olla vaikkapa julkaisun yhteydessä olevista hyväksy- tai hylkää-valinnoista. Käyttäjistä luodaan ilmiantajien verkosto.

Aiemmin esillä on ollut myös niin sanottu ”luotettavien tahojen ilmiantojärjestelmä”. Idea on, että joillakin organisaatioilla tai esimerkiksi järjestöillä olisi ”luotettavan tahon” status. Ne ilmiantaisivat someyhtiölle sisältöä, joka niiden mielestä on laitonta.

Olipa ilmiantojen tekninen toteutus mikä tahansa, kyseessä on ikään kuin rikosilmoitus, jota ei suunnata poliisille vaan someyhtiölle.

Sakko laittoman sisällön poistamatta jättämisestä on jopa kuusi prosenttia yhtiön liikevaihdosta. Puhutaan siis kymmenien tai satojen miljoonien sakoista. Pelote on hirmuinen.

Someyhtiö tietenkin itse päättää, mitä lopulta tekee, mutta jos vaihtoehtoina on poistaa ilmiannettu sisältö heti tai ottaa riski kymmenien miljoonien sakoista, kumpaanko uskotte yhtiöiden päätyvän? Yhtiöt tietenkin poistavat lähes kaiken automaatilla.

Lain seuraus on, että valtava määrä täysin laillista sisältöä poistetaan, koska kenelläkään ei ole kannustinta tarkastuttaa julkaisujen todellista lainmukaisuutta tuomioistuimessa.

Ihan oikeassa oikeusvaltiossa homma menisi niin, että mahdollisesta laittomuuden epäilystä vastaisi ensin poliisi ja syytteen nostamisesta tarvittaessa syyttäjä. Jos sisältö lopulta todettaisiin oikeudessa laittomaksi, syytetty saisi tuomion, mutta edes silloin mitään ei automaattisesti poistettaisi. Poistamiseen tarvitaan aina erillinen oikeuden määräys, joka on erittäin korkean kynnyksen takana.

Uuden lain myötä koko oikeusprosessi ovelasti sivuutetaan, kun someyhtiöiden kannattaa valtavien sakkojen uhatessa poistaa mitä ikinä ”luotettavat tahot” tai kansalaiset joukkovoimalla haluavat poistettavan. “Syytön kunnes toisin todistetaan” muuttuu käytännössä muotoon: syyllinen, jos ilmi annetaan.

Mikäli digipalvelulaki olisi ollut voimassa syyskuussa vuonna 2020, voitte olla varmoja, että esimerkiksi Päivi Räsäsen lailliseksi käräjäoikeudessa todettu twiitti olisi kadonnut sillä minuutilla, kun se julkaistiin.

Turvat tukkoon, jotta demokratia pelastuu

Toinen merkittävä kohta digipalvelulaissa liittyy siihen, että someyhtiöt velvoitetaan tekemään toimenpiteitä ”disinformaation” poistamiseksi. Jälleen kerran perustelu on “demokratian vahvistamisen”. Lopputulos on täysin päinvastainen, mutta demokratian vahvistaminen kuulostaa niin uskomattoman hienolta, että sitä kannattaa viljellä aina, kun voi.

Logiikka kaiken takana on, että jos ihmiset altistuvat ”väärälle informaatiolle”, se johtaa demokraattista prosessia ”vinoon” ja kansalaiset äänestävät väärin. Vastaavasti jos ihmisten mielipiteet eivät saastuisi propagandalla ja disinformaatiolla, he tekisivät ”puhtaita” ja ”oikeita” päätöksiä.

Tällainen päättely on täysmittaista Neuvostoliittoa. Demokratian ehdoton edellytys on vapaa keskustelu, debatti, johon kaikilla on pääsy. Huonot argumentit kumotaan paremmilla eikä estämällä “disinformaationa”.

EU:n neuvostoliittolainen todellisuuskäsitys nojaa ajatukseen, että jollakin, millä-lie-taholla on hallussaan ns. ”Oikea Totuus”, Pravda, joka saattaa vapaassa keskustelussa infektoitua. Siksi keskusteluun ei saa päästää muuta kuin Pravdaa puoltavia argumentteja. Muu on ”disinfomaatiota”.

Kuitenkin demokratia itsessään on vapaata keskustelua. Siksi läsnä on jatkuvasti valtava määrä keskenään ristiriitaista informaatiota. Mikäli ei halua tuhota demokratiaa, ainoa vaihtoehto on sietää, että mukana on lähes mitä tahansa. Käynnissä on jatkuva väittely, jossa parhaaksi katsottu argumentti voittaa, kunnes häviää seuraavalle.

Tieteessä toimii sama periaate, mutta voittajaa ei valita äänestämällä. Sen sijaan voittajat nojaavat näyttöön, teoreettisen johdonmukaisuuteen ja muihin tieteen kriteereihin. Olennaista on, että mitään ei ennalta estetä, ja kaiken saa aina haastaa.

Vie pois vapaa keskustelu, niin demokratia loppuu. Se loppuu, vaikka keskustelun tukahduttamista kutsuisi ”demokratiatoimintasuunnitelmaksi”.

Syyttäjä jahtaa Päivi Räsästä omilla tulkinnoillaan, kukaan muu ei näe rikosta

Viime viikolla kansanedustaja Päivi Räsänen vapautettiin kaikista häntä vastaan nostetuista rikossyytteistä. Syytteitä oli kolme, joista jokaisen mukaan Räsänen olisi syyllistynyt perusmuotoiseen kansanryhmää vastaan kiihottamiseen.

Räsäsen oikeustapaus olisi vedet silmissä hohottamisen arvoinen farssi, ellei se olisi pelottava näyte siitä, millaisen ajojahdin kohteeksi voi Suomessa joutua.

Tyypillisesti rikosprosessi etenee niin, että kun jostakin teosta tehdään rikosilmoitus, poliisi suorittaa niin sanotun ”esiselvityksen”. Esiselvityksen aikana poliisi päättää, onko syytä epäillä rikosta. Jos on, poliisi aloittaa esitutkinnan, jonka aikana kerätty todistusaineisto toimitetaan lopulta syyttäjälle.

Jos syyttäjä päättää todistusaineiston perusteella, että syytekynnys ylittyy, seuraa oikeudenkäynti. Jos taas poliisi esiselvityksessä päätyy siihen, ettei rikosta ole tapahtunut, koko homma tavallisesti tyssää siihen.

Räsäsen tapauksessa poliisi tuli kahden rikosilmoituksen osalta esiselvityksessä siihen lopputulokseen, että ei ole syytä epäillä rikosta. Normaalisti Räsänen olisi siis ollut vastaamassa oikeudessa korkeintaa yhteen syytteesen.

Nyt kävi kuitenkin toisin. Valtakunnansyyttäjä määräsi esitutkinnan myös niistä teoista, joissa poliisi ei nähnyt syytä epäillä rikosta. Se on harvinaista, mutta syyttäjällä on siihen mahdollisuus. Syyttäjä lienee jostain syystä epäillyt poliisin ymmärrystä siitä, mikä kaikki on rikollista.

Niinpä rikosprosessi jatkoi kulkuaan jokaisen kolmen teon osalta, ja poliisi suoritti kaikista esitutkinnan. Räsäsen kertoman perusteella tutkinta oli koomista kuultavaa. Poliisi kuulusteli häntä Raamattu pöydällä ”tuntikausia” muun muassa siitä, mitä tarkoittaa synti. Jopa poliisia huvitti.

Lopulta seurasi oikeudenkäynti, jossa absurdit mittasuhteet kasvoivat. Yle uutisoi, että syyttäjä pani Räsäsen suuhun sanoja, joita Räsäsen ei ollut sanonut.

Rikosoikeuden professori Matti Tolvanen kommentoi tapahtunutta Verkkouutisille.

– On aika harvinaista, että tuomioistuin toteaa, että tämä mitä on syytetty, ei vastaa sitä, mitä joku on lausunut. Siinä mielessä ei tämä mitenkään hyvä asia ole.

Myöhemmin syyttäjä selitti kummallisuutta Helsingin Sanomien haastattelussa. Syyttäjän mukaan syytteessä kerrotaan ensin se, mitä Räsänen tosiasiallisesti oli sanonut, minkä jälkeen kerrotaan se, miten sanottua pitää ”objektiivisesti tulkita”.

Vaikka ero on lähinnä semanttinen, on tarkalleen ottaen hiukan harhaanjohtavaa sanoa, että syyttäjä olisi pannut Räsäsen ”suuhun sanoja”. Ennemminkin syyttäjä on pannut Räsänen päähän ajatuksia. Syyttäjä nimittäin pyrki osoittamaan, että vaikka Räsänen ei sanonut A, hän tarkoitti A.

Ei ihme, että poliisi ei nähnyt syytä epäillä rikosta. Poliisi tuskin ymmärsi epäillä Räsästä siitä, mitä syyttäjä keksii hänen tarkoittavan.

Taistelee myös rajusti useimpien oikeustajua vastaan, että jos rikoksen tunnusmerkistö ei täyty sen perusteella mitä tosiasiallisesti on tehty, se täyttyy kenties sen perusteella, mitä onnistutaan uskottelemaan teon tarkoitukseksi.

Toki useimmissa rikoksissa on samantapainen jännite. Syyttäjä voisi esimerkiksi rahanpesua koskevassa jutussa väittää, että A on kuitteja salaamalla pyrkinyt lavastamaan B:n syylliseksi. Silloinkin syyttäjä ikään kuin ”keksii” A:n tarkoituksen. Siihen tuomari voisi sanoa, että eipä tästä kyllä ole mitään näyttöä samaan tapaan kuin Räsäsen tapauksessa sanoi, ettei ole näyttöä kiihotusrikoksesta.

Kyse on lopulta siitä, kuinka mielikuvituksellisiksi syytetyn aikomuksia voi uskottavasti paisutella ennen kuin se on tarkoitushakuista vääristelyä.

Räsäsen tapauksessa poliisi ei kahdessa syytteessä kolmesta alun perinkään nähnyt syytä epäillä rikosta, ja myöhemmin käräjäoikeus vapautti Räsäsen kaikista syytteistä. Syyttäjä on siis yhtä syytettä lukuun ottamatta alusta lähtien ollut – ja on edelleen – ainoa taho, jonka mukaan Räsänen olisi syyllistynyt rikoksiin. Sekin tosin edellyttää, että syyttäjä muovaa Räsäsen puheista kaikkien muiden tulkintojen vastaisesti oman, uniikin näkemyksensä.

Syyttäjä on ilmoittanut, että se yrittänee viedä jutun hovioikeuteen. Ehkä sieltä vihdoin löytyy joku, joka antaa tukensa syyttäjän ”objektiiviselle tulkinnalle”.

”Nyt m*** sun p*****n” on Ylen mukaan julkista palvelua

[vc_row][vc_column][vc_column_text]Yle on ollut kansalaisten tulilinjalla viime aikoina kahteen otteeseen. Ensin ihmeteltiin sitä, miksi Yle halusi poistattaa YouTubesta tämän katsojan tekemän, parin minuutin mittaisen Yle-kriittisen klipin.

Toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt kansalaispalaute liittyy suoremmin Ylen sisältöihin. Kyseessä on Yle Kioskin tuottama Hehku-niminen podcast.

Hehku-podcastin idea on seuraava: mies ja nainen puhuvat studiossa omasta parisuhteestaan. Suhdetta ei tosin saa kutsua parisuhteeksi, koska nainen kokee sellaisen monogamiaa tukevaksi.

Joka tapauksessa yhdessä jaksossa mies esimerkiksi muistelee, kuinka ”nuoli [studiossa olleen naisen] p—–ä”, kun tämä ”oli sillai kyljellään tai mahaltaan sängyssä.”

Miehen mukaan hänelle tuli kesken nuolemisen ”joku isompi kiihko tai semmonen fiilis, et nyt mä haluun”. Mies oletti myös naisen ajattelevan, että ”nyt mun m— sun p—–n on parasta mitä voi tehä”.

Ylelle esitetyn kansalaispalautteen kysymys on tiivistetysti seuraava: MIKSI verorahoja käytetään tähän?

Kysymys on perusteltu.

Suomi on osa EU:ta ja jäsenmaita sitoo EU:n kilpailuoikeus. Kilpailuoikeuden keskeinen periaate on, että veroilla saa tuottaa vain sellaisia tavaroita ja palveluita, joita ei markkinoilla synny, mutta joita yleinen etu vaatii.

Poikkeusluvalla veroilla voi tuottaa sellaistakin, mitä markkinoilla syntyy, mutta edellytyksenä on aina yleinen etu, niin sanottu yleishyödyllisyys. Esimerkiksi terveyskeskukset ovat EU-lain tarkoittama yleishyödyllinen palvelu.

Yle kuuluu poikkeuslupien sarjaan. Sillä on oikeus tuottaa sellaista, mitä markkinoilla syntyy – mediasisältöjä – kunhan sisältö on yleishyödyllistä.

Nyt joudumme kysymään: millä perusteella yleinen etu vaatii tietoa siitä, miten studiossa ollut mies nuolee studiossa olleen naisen p—–ä ja ajautuu sen myötä ”isompaan kiihkoon”?

Twitterissä tähän vastaa Hehkun tuottaja Ville Seuri.

”Ymmärrän julkisen palvelun niin, että se tarjoaa maksukykyyn katsomatta tietoa, joka tukee ihmisiä oman elämän ja yhteiskunnan toimijoina. Näin ollen hyvinvointi kuuluu kattaukseen”, twiittaa Seuri.

”Seksuaaliseen hyvinvointiin kuuluu omien halujen sanoittaminen ja kommunikointi kumppani(e)n kanssa. Tätä ei opeteta missään, ja tähän Hehku tarjoaa apua esimerkin kautta”, jatkaa Seuri.

Seurin mukaan seksistä puhuminen ja oman identiteetin etsiminen kuuluvat nuoruuteen, ja siihen Hehku vastaa.

”Sanoittaminen on erityisen tärkeää, kun halutaan varmistua seksin suostumuksellisuudesta”, kirjoittaa Seuri.

Seurin twiittiketju antaa ehkä vastauksen siihen, miten he toimituksessa ovat perustelleet podcastin tarpeellisuuden itselleen. Sen sijaan twiittiketju ei vastaa kysymykseen: onko tämä sellaista yleishyödyllistä sisältöä, jota verovaroin on EU-lakien mukaista tuottaa?

Se, että Ylellä tekijät itse kokevat jotain tärkeäksi, ei tarkoita, että se olisi kilpailuoikeuden mukaan laillista.

Juuri siksi Sanoma teki taannoin kantelun Ylen Areenasta EU-oikeuteen. Sanoman mielestä Yle oli laajentunut laittomasti toimialoille, jotka eivät sille kuulu. Medialiitto on puolestaan kannellut Ylen verkkosisällöistä.

Toiminta on ymmärrettävää. Kun on mahdollista, ettei Ylen laillisuusvalvonta toimi omasta takaa, oikeutta pitää hakea muualta.

Hehku-podcastin tuottaja Ville Seuri itse asiassa aloittaa koko twiittiketjun määrittelemällä julkisen palvelun oman mielensä mukaan. Seurilaisessa katsannossa ei ratkaisevaa olekaan EU:n kilpailuoikeuden edellytys yleishyödyllisyydestä.

Sen sijaan Seuri ”ymmärtää” julkisen palveluun niin, että se on ”maksukykyyn katsomatta tietoa, joka tukee ihmisiä oman elämän ja yhteiskunnan toimijoina”.

No, mikä on sellaista tietoa, joka ei tue ihmistä joko hänen henkilökohtaisessa elämässään tai yhteiskunnan toimijana? Ei sellaista ole olemassakaan.

Tällä tulkinnalla siis mikä tahansa on julkista palvelua. Toki tuo ei tule yllätyksenä. Tarjolla todella on ihan mitä tahansa.

Ehkä jykevin peruste Hehku-podcastin yleishyödyllisyydelle on Seurin mainitsema ajatus suostumuksellisen seksin edistämisestä.

Ajatus lienee kutakuinkin se, että jos vain ihmiset puhuisivat seksistä avoimemmin, silloin suostumus tai ei-suostumus tulisi ilmaistua selkeämmin ja seksuaalirikokset vähenisivät. Tässä Hehku auttaa.

Täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että vaikka ajatus on kaunis, olen hieman skeptinen Hehkun seksuaalirikoksia estävän efektin koosta. Lisäksi rikosten ennaltaehkäisy kuuluu mielestäni viranomaisille eikä mediayhtiölle.

Mitä taas tulee lailliseen toimintaan, en keksi mitään niin vähän valtiolle kuuluvaan kuin sen, miten kansalaisten tulee seksuaalisuuttaan toteuttaa.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_video link=”https://youtu.be/Az8VxrGjH_8″ align=”center” css_animation=”fadeInDownBig” css=”.vc_custom_1645172060854{margin-top: 20px !important;}”][/vc_column][/vc_row]

Muusikko Neil Young yritti painostaa maailmaa takaisin keskiajalle, mutta epäonnistui

[vc_row][vc_column][vc_column_text]Muusikko Neil Young esitti Spotifylle viime viikolla ns. ultimaatumin: hän vaati, että Spotifyn tulee luopua Joe Roganista tai Neil Young itse vetää kaiken musiikkinsa pois Spotifysta.

Neil Youngia nyppivät Joe Roganin podcastissa esitetyt erilaiset kyseenalaiset väitteet koronarokotteista. Roganin vieraana on ollut muun muassa tohtori Robert Malone, jota pidetään yleisesti rokotevastaisena. Malone esimerkiksi on poistettu Twitteristä COVID-19-sääntöjen rikkomisesta.

Malone oli Joe Roganin podcastissa vieraana, ja koska Spotify julkaisee Roganin podcastia, Young ryhtyi painostamaan Spotifyta. Spotify ei reagoinut, joten Young lähti ja Rogan jäi.

En ole Neil Young, mutta voin vilkaista. Hänen ajatuksenjuoksunsa lienee ollut kutakuinkin seuraava:

”Joe Roganilla on kymmeniä miljoonia seuraajia. Kuulin juuri, kun hän jälleen haastatteli ihmistä, joka levittää misinformaatiota eli väärää tietoa. En voi sallia sitä, joten teen mitä voin. Savustan Roganin ulos!”

Youngin logiikka on, että väärän tiedon levittäjille ei saa antaa tilaa. Jos he eivät pääse ääneen, ainakaan kovin merkittävillä alustoilla, pääsemme eroon väärästä tiedosta ja kaikki on hyvin. Ehkä ajatus jonkun mielestä kuulostaa hyvältä, mutta katsotaanpa, mitä ”youngilaisuudesta” seuraa.

Ensinnäkin jotta voimme johdonmukaisesti toteuttaa youngilaisuutta, meidän tulee tietää, mikä kaikki on ”väärää tietoa”. Jotta sen voisi tietää, tulee tietää, mikä on oikeaa tietoa eli totuus. On siis jollain menetelmällä ensin päätettävä totuus ja sitten vain yksinkertaisesti kiellettävä muut väitteet.

Tarkalleen ottaen emme voi ilman ennakkosensuuria estää vääriä väitteitä tulemasta julki, mutta kun havaitsemme väärän väitteen, voimme estää sen levittänyttä henkilöä tekemästä samaa uudelleen. Tähän sopisi esimerkiksi puheoikeuspassi. Vain passin haltijat saisivat puhua muutaman ihmisen tiloja suuremmilla foorumeilla. Jos tekee virheen, passi otetaan pois.

Kysymys kerrallaan siis päättäisimme aluksi, mikä on totuus. Totuuden kriteeri voisi esimerkiksi olla kuuluisa ”tieteellinen konsensus”. Niinpä selvittäisimme ensin kaikista tiedollisista kysymyksistä, mikä kussakin on tieteellinen konsensus.

Tässä toki ajaudumme hiukan ongelmiin, koska tiede itsessään on jatkuvaa väittelyä ja debatointia. Pitäisi olla jokin taho, joka päättäisi, mitä tarkoittaa ”konsensus”.

Kuinka suuri osuus tutkijoista vaaditaan muodostamaan konsensus? Keiden valitaan olevan se ”tutkijayhteisö”, josta osuus lasketaan? Onko kaikilla yhteisön jäsenillä yhtä suuri painoarvo?

No, jätetään nämä yksityiskohdat myöhemmin ratkaistaviksi. Oletetaan vain tässä vaiheessa yksinkertaisuuden vuoksi, että meillä on menetelmä, jolla erotamme yksiselitteisesti väärän ja oikean tiedon toisistaan.

Nyt pääsemme varsinaiseen asiaan. Heti, kun joku sanoo jotain totuuden vastaista, viemme häneltä mahdollisuuden tehdä sama uudestaan eli otamme hänen puheoikeuspassinsa pois.

Kun jatkamme tällä youngilaisen totuuden selvittämisen tiellä riittävän kauan, ei lopulta jäljellä ole enää yhtäkään väärän tiedon levittäjää.

Mutta keitä on jäljellä? Keitä ovat ne puheoikeutetut, jotka kertovat meille, mikä on totta? Sitä emme tietenkään etukäteen tiedä. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun jäljellä on enää yksi puheoikeuspassilainen, virheitä ei voi enää tulla. Silloin olemme youngilaisessa unelmassa ja saavuttaneet puhtaan totuuden!

Jokainen, joka on riittävän pitkän ideologisen välimatkan päässä totalitarismista, ymmärtää, kuinka synkkä dystopia Neil Youngin takaraivossa lymyilee. Tämän tajusivat myös aikoinaan 1700-luvun vapausfilosofit.

Valistuksen aikana ymmärrettiin, että paras keino tiedon tuottamiseksi on se, että kaikki pääsevät ääneen. Siten syntyy valtava foorumi, jossa on koko ajan maksimaalinen määrä erilaisia argumentteja.

Foorumilla vellovasta informaatiosta seuloutuu vapaan debatoinnin myötä hetkellisiä ”voittajia”, jotka ovat koko ajan alttiina uusille, parempien argumenttien hyökkäyksille.

Kun on debattia, on aina myös misinformaatiota. On erittäin surullista, että tämä 1700-luvulla ymmärretty vapaiden yhteiskuntien upea mekanismi on nykyisin milloin minkäkin neilyoungien hyökkäyksen kohteena.

Tällä kertaa Joe Roganin markkina-arvossa sattui olemaan sen verran monta nollaa, että säästyimme askeleelta kohti keskiaikaa. Läheltä piti, mutta vapaus voitti.

[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_custom_heading text=”Tästä voit katsoa kolumnin videoversion:” font_container=”tag:h2|font_size:24|text_align:left” google_fonts=”font_family:Roboto%20Slab%3A100%2C300%2Cregular%2C700|font_style:400%20regular%3A400%3Anormal”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_video link=”https://youtu.be/Km2p-1LOT_s” align=”center” css_animation=”fadeInDownBig” css=”.vc_custom_1643542761836{margin-top: 20px !important;}”][/vc_column][/vc_row]

Edit 31.1.2022 14.21 tarkennettu, että Neil Young ei protestoinut vain Robert Malonea vaan Roganin podcastissa laajemmin esitettyjä väitteitä.