Ivan Puopolon debatti: Ukrainassa ratkaisun hetket, Venäjä valmistautuu hyökkäykseen
Kasperi Summanen
22.03.2024 | 14:28
Verkkouutiset
Menu
Tämä tuskin on uutinen kenellekään: Suomi on yksi maailman kovimpia työn verottajia.
Verohallinto vie kaikesta ihmisen yli 57 000 euroa vuodessa ansaitsemasta rahasta vähintään puolet. Siis vä-hin-tään. Korkeimmillaan marginaaliveroprosentti on tuloluokassa 97 000–156 000 euroa vuodessa. Siitä osasta palkkaa, joka osuu tuolle välille, veroja ja veroluonteisia maksuja lähtee 59,2 %.
Kiilusilmäverotuksen keskellä kannattaa muistaa, mitä verottaminen on. Verottaminen on sitä, että valtio väkivaltakoneiston turvin ja rangaistuksen uhalla pakottaa ihmisen antamaan osan rahoistaan pois.
Jos minä ottaisin käteeni aseen ja sanoisin naapurin Makelle, että nyt annat puolet palkastasi tänne tai lukitsen sinut viideksi vuodeksi kellariin, olisin itse telkien takana alta aikayksikön. Kun verottaja uhkaa vapaudenriistolla, miksei se syyllisty rikokseen?
Syy on, että bruttopalkka ei nauti perustuslain omaisuudensuojaa. Raha ei ole palkansaajan omaisuutta ennen kuin verottaja on ottanut siitä osan. Nettopalkka sen sijaan kuuluu omaisuudensuojan piiriin, eikä valtio siksi saakaan ottaa siitä ilman erillisiä perusteita mitään pois. Ulosottoa säätelevät tarkat lait.
Moraalifilosofinen perustelu sille, että bruttopalkka ei nauti omaisuudensuojaa, on se, että työn tekeminen ja palkan ansaitseminen edellyttävät valtion panostuksia. Tarvitaan teitä, kouluja, sairaaloita, turvallisuutta jne. Ajatus on, että koska valtiolla on rooli palkanmuodostuksessa, ei bruttopalkka voi kokonaan olla palkansaajan omaisuutta. Valtion pitää saada siitä ensin ”oma osuutensa”. Väärin. Valtion ei pidä saada ihmisten työstä mitään.
Valtio ei ole moraalinen yksikkö vaan pelkkä tekninen ratkaisu sille, miten ihmisten rahoja liikutellaan paikasta A paikkaan B. Voimme sopia verotuksesta mitä tahansa, eikä valtio välitä. Jos saisimme jollain keinolla kasaan saman verokertymän kuin nyt verottamatta tuloja ollenkaan, ei kenenkään oikeuksia loukattaisi.
Siksi moraalin kannalta ei tarvitse välittää mitään siitä, kuinka suuren osan valtio ihmisen palkasta saa. On ainoastaan pidettävä huolta siitä, että ihmiselle itselleen jää se, mikä hänelle kuuluu.
Paljonko ihmiselle kuuluu? Vastaus: kaikki. Jos Seppo maksaa Janille tämän tekemästä työstä vapaaehtoisesti 1000 euroa, koko 1000 euroa kuuluu täysimääräisesti Janille. Syy on, että Seppo ei maksanut sitä kenellekään muulle. Siksi muille ihmisille ei kuulu Janin palkasta senttiäkään.
Se, että tiet ja koulut ovat yhteistä omaisuutta, ei muuta tätä, koska kaikilla on käytössään samat tiet ja koulut. Sen sijaan Jani teki joitain toisin kuin muut – hän teki töitä. Muut eivät. Siksi Janin pitäisi saada pitää bruttopalkkansa kokonaan.
Julkista sektoria ei ole mikään pakko rahoittaa juuri tuloja verottamalla, ja koska tulojen verottaminen on moraalisesti väärin, tavoitteen pitäisi olla nollassa. Vilkaisu veroasteisiin osoittaa, että niin ei todellakaan tapahdu. Päinvastoin näyttää siltä, että röyhkeydellä ei ole mitään rajoja. Ihmisten palkasta viedään poskettomat määrät rahaa ja törsätään ties mihin.
Kaikkein härskeintä on palkan verottaminen tuloerojen kaventamiseksi. Valtio ottaa ihmisiltä rahaa ainoana tavoitteenaan, että osalle jäisi vähemmän käteen. Sen moraalittomampaa syytä on vaikea keksiä.
Tuloerojen hillitseminen, siis ihmisten köyhdyttäminen, naamioidaan ylevästi yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi. Ajatus on, että jos kaikki ovat suunnilleen samalla tulotasolla, rikollisuuden määrä pysyy matalana.
Ihmisten rahojen pois ottaminen yhtenä kriminaalipolitiikan keinona on käsittämätön ratkaisu. Logiikka on kuin mafialla: maksat tai tapahtuu kauheita. Jos joku alkaa tehdä rikoksia siksi, että joku muu tienaa enemmän, oikeudenmukaista ei tietenkään ole köyhdyttää sitä, joka tienaa.
Kaiken taustalla on se häikäilemätön ja väärä lähtökohta, että ihmiselle maksettu bruttopalkka ei ole hänen rahaansa. Siitä seuraavalla omaisuuden sosialisoinnilla ei luonnollisestikaan ole rajoja. Siksi ihmisten rahat pitää suojata lailla.
Tuloverojen lopettaminen kokonaan tuskin on realismia, joten kompromissina perustuslaissa voisi säätää, että ihmiselle on jäätävä käteen aina vähintään 75 prosenttia bruttopalkasta. Edelleenkään emme olisi moraalisesti kuivilla, mutta kolme neljäsosaa on selvästi parempi kuin että käteen jää alle puolet. Valtion verokertymää ajatellen raja ei ole millään tapaa edes epärealistinen. Esimerkiksi Virossa kaikilla on sama ansiotuloveroprosentti 20.
Palataan lopuksi vielä muistin virkistämiseksi alkuun. Verohallinto vie kaikesta ihmisen yli 57 000 euroa vuodessa ansaitsemasta rahasta vähintään puolet. Korkeimmillaan marginaaliveroprosentti on tuloluokassa 97 000–156 000 euroa vuodessa. Siitä osasta palkkaa, joka osuu tuolle välille, veroja ja veroluonteisia maksuja lähtee 59,2 %.
Artikkelia muokattu 7.3.2023 kello 10.39: Korjattu Pekka Toverin sotilasarvo oikeaksi.
Vajaa kaksi vuotta sitten radikalisoitunut muslimi katkaisi koulun pihalla ranskalaiselta historianopettajalta, Samuel Patylta kaulan. Syy oli, että Paty oli näyttänyt luokassaan satiirilehti Charlie Hebdon pilapiirrosta profeetta Muhammedista. Paty ei siis itse ollut piirtänyt tai julkaissut mitään, hän ainoastaan osana sananvapautta käsitellyttä oppituntiaan näytti oppilaille pilapiirroksen.
Patyn murhan jälkeen Ranskan presidentti Emmanuel Macron nousi näyttävästi ja ymmärrettävästi puolustamaan sananvapautta – onhan kyse koko liberaalin demokratian keskeisimmästä arvosta. Seurasi maailmanlaajuinen keskustelu, jonka kuuluvin osa oli totaalinen hiljaisuus.
Demokratian tilasta alituiseen huolissaan olevat kansanedustajat tuijottelivat kengänkärkiään.
Suomessa Sauli Niinistö tuomitsi teon ja muistutti eurooppalaisten arvojen tärkeydestä, mutta muuten Macronin Suomen-joukoissa oli aika tarkalleen nolla osallistujaa. Kanadan presidentti Justin Trudeau sai suunsa auki. ”Sananvapaudella on rajansa”, hän sanoi.
Reilu viikko sitten kirjailija Salman Rushdieta puukotettiin lähes kuolettavasti New Yorkissa. Taustalla on mitä luultavimmin tappotuomio, jonka Rushdie sai vuonna 1989 Iranin valtiolta. Uskonoppinut valtionjohto piti tuolloin julkaistua Rushdien kirjaa ”Saatanalliset säkeet” loukkaavana, minkä seurauksena johtaja Ajatollah Khomeini langetti Rushdielle ikuisen kuolemanrangaistuksen.
Kun Salman Rushdie nyt makaa teholla, seuraamme toisintoa Samuel Patyn murhasta: vallitsee lähes täydellinen hiljaisuus ilmaisuvapauden puolesta. Amnestyn johtaja kuitenkin vajaa viikko sitten sanoi: ”Rushdien tapaus muistuttaa, kuinka hauras oikeus sananvapaus on, ellei sitä jatkuvasti puolusteta.”
Se pitää paikkansa. Mikseivät poliitikot sitten puolusta tätä YK:n ihmisoikeuksien julistuksen artiklaa numero 19? Vaikenemisen taustalla on epäilemättä pelko oman pään joutumisesta erilleen ruumiista, mutta myös asenne. Sananvapaus ei ole nykyisille poliitikoille tärkeä arvo. Jokainen poliitikko toki sanoo kannattavansa sananvapautta, mutta kun tarkemmin kyselee, aina löytyy syitä rajoittaa sitä.
Jokaiselle jokin asia on niin tärkeä, että juuri sen suhteen voi tinkiä ihmisten perusoikeudesta ilmaisuun. Jos jokaista kuunnellaan, sananvapaus loppuu sillä silmänräpäyksellä. Siksi ketään ei pidä kuunnella.
Salman Rushdie on sanonut, että tukkii korvansa, kun joku sanoo: ”Kannatan sananvapautta, mutta…”. Rushdie tarkoittaa, että tuollaiset sananvapauden pölynimurikauppiaat eivät todellisuudessa kannata sanan- ja mielipiteenvapautta vaan ainoastaan oikeina pitämiään ajatuksia.
Valevapauden markkinamiehiä vilisee Suomessakin siellä sun täällä. Toimittajat, tutkijat ja milloin mitkäkin asiantuntijat muistuttavat kerta toisensa jälkeen sananvapauteen kuuluvasta ”sananvastuusta”. Se on täysimittaista hölynpölyä.
Sananvapauteen ei kuulu mitään mystistä ”sananvastuuta”. Päinvastoin sananvapaus nimensä mukaisesti vapauttaa vastuusta ja suo jokaiselle oikeuden ilmaista itseään niin kuin tahtoo.
Vastuu seuraa vain, jos sanoo jotain, mikä ei nauti sananvapauden suojaa. Kyseessä on siinä tapauksessa rikosvastuu ja kuvaan astuvat poliisi, syyttäjä sekä tuomioistuin. Mitään muuta vastuuta ei ole.
Koko ajatus sananvastuusta on mieletön: on vapaus, jota ei oikeastaan olekaan, koska taivaasta putoaa maaginen vastuu rajoittamaan sitä.
Jos taas sananvastuulla tarkoitetaan rikosvastuuta, päädytään aivan yhtä mielettömään lopputulokseen. Mitä järkeä on toistuvasti muistuttaa, että laiton teko on laiton. Elinkeinonharjoittamisen vapaus sisältää vastuun olla perustamatta yritystä, joka myy heroiinia!
”Sananvastuu” on sananvapauden vihollisten keksimä kiero tapa yrittää sysätä sanankäytön seuraukset – kuten puukotetuksi tuleminen? – sanankäyttäjän kontolle. Hän käytti sanojaan laillisesti, mutta vastuuttomasti, joten saa maksaa siitä!
Älkää antako hämätä itseänne sen enempää mutta-sanalla kuin muillakaan sananvapauden vastustajien tempuilla. Ei ole olemassa ”sananvastuuta”. Sen sijaan muilla on vastuu sietää sinun sananvapauttasi.
EU:ssa hyväksyttiin viime viikonloppuna ”digipalvelulaki”, joka on massiivinen lakipaketti internetin palveluiden sääntelemiseksi. Yhtenä paketin osana on tiukempi kontrolli siihen, mitä sosiaalisessa mediassa saa sanoa.
Uusi laki heikentää varmasti ihmisten mahdollisuuksia puhua sosiaalisessa mediassa vapaasti, vaikka pyrkimys on verhoiltu ylevästi demokratian ja jopa ilmaisunvapauden turvaamiseksi. Virallisesti digipalvelulaki on osa ”Euroopan demokratiatoimintasuunnitelmaa”.
Valtioneuvoston selvityksessä sanahelinä kuuluu näin:
”Demokratiatoimintasuunnitelma jakautuu kolmeen aihealueeseen, joita ovat vaalien luotettavuuden suojeleminen ja demokraattisen osallistumisen edistäminen, tiedotusvälineiden vapauden ja moniarvoisuuden vahvistaminen sekä disinformaation torjuminen.”
Älkää antako liirumlaarumin hämätä. Kysymys on nimenomaan demokratian keskeisimmän edellytyksen, vapaan keskustelun tukahduttamisesta. Suunnitelma on ovela.
Digipalvelulaissa sosiaalisen median jätit velvoitetaan poistamaan alustoiltaan kaikki laiton sisältö sakon uhalla heti, kun ne sellaiseen törmäävät. Kuulostaa ehkä jonkun mielestä hyvältä, mutta lopputulos on kauhea.
Länsimaissahan on tullut tavaksi, että jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Toisin sanoen sisällön laittomuuden voi tietää vasta, kun tuomarin nuija on puhunut. Toki osa sisällöstä, kuten lapsiporno, on ilmiselvästi rikollista, mutta ylivoimainen enemmistö julkaisuista liikkuu ns. harmaalla alueella.
Kun jatkossa isojen someyhtiöiden on poistettava kaikki laiton sisältö heti sellaisen tullessa vastaan, miten ne ilman oikeudenkäyntiä voivat tietää, milloin kyseessä on laittomuus? Eivät mitenkään. Ilman tuomioistuimen päätöstä kyse voi olla vain laittomaksi epäillystä sisällöstä. Niinpä olennainen kysymys kuuluu: mitä kaikkea ja kenen toimesta epäillään?
Ylen mukaan laki velvoittaa some-jättejä kehittämään järjestelmän, jonka kautta kuka tahansa voi helposti ilmoittaa mielestään laittomista sisällöistä. Käytännössä kyse voisi olla vaikkapa julkaisun yhteydessä olevista hyväksy- tai hylkää-valinnoista. Käyttäjistä luodaan ilmiantajien verkosto.
Aiemmin esillä on ollut myös niin sanottu ”luotettavien tahojen ilmiantojärjestelmä”. Idea on, että joillakin organisaatioilla tai esimerkiksi järjestöillä olisi ”luotettavan tahon” status. Ne ilmiantaisivat someyhtiölle sisältöä, joka niiden mielestä on laitonta.
Olipa ilmiantojen tekninen toteutus mikä tahansa, kyseessä on ikään kuin rikosilmoitus, jota ei suunnata poliisille vaan someyhtiölle.
Sakko laittoman sisällön poistamatta jättämisestä on jopa kuusi prosenttia yhtiön liikevaihdosta. Puhutaan siis kymmenien tai satojen miljoonien sakoista. Pelote on hirmuinen.
Someyhtiö tietenkin itse päättää, mitä lopulta tekee, mutta jos vaihtoehtoina on poistaa ilmiannettu sisältö heti tai ottaa riski kymmenien miljoonien sakoista, kumpaanko uskotte yhtiöiden päätyvän? Yhtiöt tietenkin poistavat lähes kaiken automaatilla.
Lain seuraus on, että valtava määrä täysin laillista sisältöä poistetaan, koska kenelläkään ei ole kannustinta tarkastuttaa julkaisujen todellista lainmukaisuutta tuomioistuimessa.
Ihan oikeassa oikeusvaltiossa homma menisi niin, että mahdollisesta laittomuuden epäilystä vastaisi ensin poliisi ja syytteen nostamisesta tarvittaessa syyttäjä. Jos sisältö lopulta todettaisiin oikeudessa laittomaksi, syytetty saisi tuomion, mutta edes silloin mitään ei automaattisesti poistettaisi. Poistamiseen tarvitaan aina erillinen oikeuden määräys, joka on erittäin korkean kynnyksen takana.
Uuden lain myötä koko oikeusprosessi ovelasti sivuutetaan, kun someyhtiöiden kannattaa valtavien sakkojen uhatessa poistaa mitä ikinä ”luotettavat tahot” tai kansalaiset joukkovoimalla haluavat poistettavan. “Syytön kunnes toisin todistetaan” muuttuu käytännössä muotoon: syyllinen, jos ilmi annetaan.
Mikäli digipalvelulaki olisi ollut voimassa syyskuussa vuonna 2020, voitte olla varmoja, että esimerkiksi Päivi Räsäsen lailliseksi käräjäoikeudessa todettu twiitti olisi kadonnut sillä minuutilla, kun se julkaistiin.
Toinen merkittävä kohta digipalvelulaissa liittyy siihen, että someyhtiöt velvoitetaan tekemään toimenpiteitä ”disinformaation” poistamiseksi. Jälleen kerran perustelu on “demokratian vahvistamisen”. Lopputulos on täysin päinvastainen, mutta demokratian vahvistaminen kuulostaa niin uskomattoman hienolta, että sitä kannattaa viljellä aina, kun voi.
Logiikka kaiken takana on, että jos ihmiset altistuvat ”väärälle informaatiolle”, se johtaa demokraattista prosessia ”vinoon” ja kansalaiset äänestävät väärin. Vastaavasti jos ihmisten mielipiteet eivät saastuisi propagandalla ja disinformaatiolla, he tekisivät ”puhtaita” ja ”oikeita” päätöksiä.
Tällainen päättely on täysmittaista Neuvostoliittoa. Demokratian ehdoton edellytys on vapaa keskustelu, debatti, johon kaikilla on pääsy. Huonot argumentit kumotaan paremmilla eikä estämällä “disinformaationa”.
EU:n neuvostoliittolainen todellisuuskäsitys nojaa ajatukseen, että jollakin, millä-lie-taholla on hallussaan ns. ”Oikea Totuus”, Pravda, joka saattaa vapaassa keskustelussa infektoitua. Siksi keskusteluun ei saa päästää muuta kuin Pravdaa puoltavia argumentteja. Muu on ”disinfomaatiota”.
Kuitenkin demokratia itsessään on vapaata keskustelua. Siksi läsnä on jatkuvasti valtava määrä keskenään ristiriitaista informaatiota. Mikäli ei halua tuhota demokratiaa, ainoa vaihtoehto on sietää, että mukana on lähes mitä tahansa. Käynnissä on jatkuva väittely, jossa parhaaksi katsottu argumentti voittaa, kunnes häviää seuraavalle.
Tieteessä toimii sama periaate, mutta voittajaa ei valita äänestämällä. Sen sijaan voittajat nojaavat näyttöön, teoreettisen johdonmukaisuuteen ja muihin tieteen kriteereihin. Olennaista on, että mitään ei ennalta estetä, ja kaiken saa aina haastaa.
Vie pois vapaa keskustelu, niin demokratia loppuu. Se loppuu, vaikka keskustelun tukahduttamista kutsuisi ”demokratiatoimintasuunnitelmaksi”.
Viime viikolla kansanedustaja Päivi Räsänen vapautettiin kaikista häntä vastaan nostetuista rikossyytteistä. Syytteitä oli kolme, joista jokaisen mukaan Räsänen olisi syyllistynyt perusmuotoiseen kansanryhmää vastaan kiihottamiseen.
Räsäsen oikeustapaus olisi vedet silmissä hohottamisen arvoinen farssi, ellei se olisi pelottava näyte siitä, millaisen ajojahdin kohteeksi voi Suomessa joutua.
Tyypillisesti rikosprosessi etenee niin, että kun jostakin teosta tehdään rikosilmoitus, poliisi suorittaa niin sanotun ”esiselvityksen”. Esiselvityksen aikana poliisi päättää, onko syytä epäillä rikosta. Jos on, poliisi aloittaa esitutkinnan, jonka aikana kerätty todistusaineisto toimitetaan lopulta syyttäjälle.
Jos syyttäjä päättää todistusaineiston perusteella, että syytekynnys ylittyy, seuraa oikeudenkäynti. Jos taas poliisi esiselvityksessä päätyy siihen, ettei rikosta ole tapahtunut, koko homma tavallisesti tyssää siihen.
Räsäsen tapauksessa poliisi tuli kahden rikosilmoituksen osalta esiselvityksessä siihen lopputulokseen, että ei ole syytä epäillä rikosta. Normaalisti Räsänen olisi siis ollut vastaamassa oikeudessa korkeintaa yhteen syytteesen.
Nyt kävi kuitenkin toisin. Valtakunnansyyttäjä määräsi esitutkinnan myös niistä teoista, joissa poliisi ei nähnyt syytä epäillä rikosta. Se on harvinaista, mutta syyttäjällä on siihen mahdollisuus. Syyttäjä lienee jostain syystä epäillyt poliisin ymmärrystä siitä, mikä kaikki on rikollista.
Niinpä rikosprosessi jatkoi kulkuaan jokaisen kolmen teon osalta, ja poliisi suoritti kaikista esitutkinnan. Räsäsen kertoman perusteella tutkinta oli koomista kuultavaa. Poliisi kuulusteli häntä Raamattu pöydällä ”tuntikausia” muun muassa siitä, mitä tarkoittaa synti. Jopa poliisia huvitti.
Lopulta seurasi oikeudenkäynti, jossa absurdit mittasuhteet kasvoivat. Yle uutisoi, että syyttäjä pani Räsäsen suuhun sanoja, joita Räsäsen ei ollut sanonut.
Rikosoikeuden professori Matti Tolvanen kommentoi tapahtunutta Verkkouutisille.
– On aika harvinaista, että tuomioistuin toteaa, että tämä mitä on syytetty, ei vastaa sitä, mitä joku on lausunut. Siinä mielessä ei tämä mitenkään hyvä asia ole.
Myöhemmin syyttäjä selitti kummallisuutta Helsingin Sanomien haastattelussa. Syyttäjän mukaan syytteessä kerrotaan ensin se, mitä Räsänen tosiasiallisesti oli sanonut, minkä jälkeen kerrotaan se, miten sanottua pitää ”objektiivisesti tulkita”.
Vaikka ero on lähinnä semanttinen, on tarkalleen ottaen hiukan harhaanjohtavaa sanoa, että syyttäjä olisi pannut Räsäsen ”suuhun sanoja”. Ennemminkin syyttäjä on pannut Räsänen päähän ajatuksia. Syyttäjä nimittäin pyrki osoittamaan, että vaikka Räsänen ei sanonut A, hän tarkoitti A.
Ei ihme, että poliisi ei nähnyt syytä epäillä rikosta. Poliisi tuskin ymmärsi epäillä Räsästä siitä, mitä syyttäjä keksii hänen tarkoittavan.
Taistelee myös rajusti useimpien oikeustajua vastaan, että jos rikoksen tunnusmerkistö ei täyty sen perusteella mitä tosiasiallisesti on tehty, se täyttyy kenties sen perusteella, mitä onnistutaan uskottelemaan teon tarkoitukseksi.
Toki useimmissa rikoksissa on samantapainen jännite. Syyttäjä voisi esimerkiksi rahanpesua koskevassa jutussa väittää, että A on kuitteja salaamalla pyrkinyt lavastamaan B:n syylliseksi. Silloinkin syyttäjä ikään kuin ”keksii” A:n tarkoituksen. Siihen tuomari voisi sanoa, että eipä tästä kyllä ole mitään näyttöä samaan tapaan kuin Räsäsen tapauksessa sanoi, ettei ole näyttöä kiihotusrikoksesta.
Kyse on lopulta siitä, kuinka mielikuvituksellisiksi syytetyn aikomuksia voi uskottavasti paisutella ennen kuin se on tarkoitushakuista vääristelyä.
Räsäsen tapauksessa poliisi ei kahdessa syytteessä kolmesta alun perinkään nähnyt syytä epäillä rikosta, ja myöhemmin käräjäoikeus vapautti Räsäsen kaikista syytteistä. Syyttäjä on siis yhtä syytettä lukuun ottamatta alusta lähtien ollut – ja on edelleen – ainoa taho, jonka mukaan Räsänen olisi syyllistynyt rikoksiin. Sekin tosin edellyttää, että syyttäjä muovaa Räsäsen puheista kaikkien muiden tulkintojen vastaisesti oman, uniikin näkemyksensä.
Syyttäjä on ilmoittanut, että se yrittänee viedä jutun hovioikeuteen. Ehkä sieltä vihdoin löytyy joku, joka antaa tukensa syyttäjän ”objektiiviselle tulkinnalle”.
[vc_row][vc_column][vc_column_text]Yle on ollut kansalaisten tulilinjalla viime aikoina kahteen otteeseen. Ensin ihmeteltiin sitä, miksi Yle halusi poistattaa YouTubesta tämän katsojan tekemän, parin minuutin mittaisen Yle-kriittisen klipin.
Toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt kansalaispalaute liittyy suoremmin Ylen sisältöihin. Kyseessä on Yle Kioskin tuottama Hehku-niminen podcast.
Hehku-podcastin idea on seuraava: mies ja nainen puhuvat studiossa omasta parisuhteestaan. Suhdetta ei tosin saa kutsua parisuhteeksi, koska nainen kokee sellaisen monogamiaa tukevaksi.
Joka tapauksessa yhdessä jaksossa mies esimerkiksi muistelee, kuinka ”nuoli [studiossa olleen naisen] p—–ä”, kun tämä ”oli sillai kyljellään tai mahaltaan sängyssä.”
Miehen mukaan hänelle tuli kesken nuolemisen ”joku isompi kiihko tai semmonen fiilis, et nyt mä haluun”. Mies oletti myös naisen ajattelevan, että ”nyt mun m— sun p—–n on parasta mitä voi tehä”.
Ylelle esitetyn kansalaispalautteen kysymys on tiivistetysti seuraava: MIKSI verorahoja käytetään tähän?
Kysymys on perusteltu.
Suomi on osa EU:ta ja jäsenmaita sitoo EU:n kilpailuoikeus. Kilpailuoikeuden keskeinen periaate on, että veroilla saa tuottaa vain sellaisia tavaroita ja palveluita, joita ei markkinoilla synny, mutta joita yleinen etu vaatii.
Poikkeusluvalla veroilla voi tuottaa sellaistakin, mitä markkinoilla syntyy, mutta edellytyksenä on aina yleinen etu, niin sanottu yleishyödyllisyys. Esimerkiksi terveyskeskukset ovat EU-lain tarkoittama yleishyödyllinen palvelu.
Yle kuuluu poikkeuslupien sarjaan. Sillä on oikeus tuottaa sellaista, mitä markkinoilla syntyy – mediasisältöjä – kunhan sisältö on yleishyödyllistä.
Nyt joudumme kysymään: millä perusteella yleinen etu vaatii tietoa siitä, miten studiossa ollut mies nuolee studiossa olleen naisen p—–ä ja ajautuu sen myötä ”isompaan kiihkoon”?
Twitterissä tähän vastaa Hehkun tuottaja Ville Seuri.
”Ymmärrän julkisen palvelun niin, että se tarjoaa maksukykyyn katsomatta tietoa, joka tukee ihmisiä oman elämän ja yhteiskunnan toimijoina. Näin ollen hyvinvointi kuuluu kattaukseen”, twiittaa Seuri.
”Seksuaaliseen hyvinvointiin kuuluu omien halujen sanoittaminen ja kommunikointi kumppani(e)n kanssa. Tätä ei opeteta missään, ja tähän Hehku tarjoaa apua esimerkin kautta”, jatkaa Seuri.
Seurin mukaan seksistä puhuminen ja oman identiteetin etsiminen kuuluvat nuoruuteen, ja siihen Hehku vastaa.
”Sanoittaminen on erityisen tärkeää, kun halutaan varmistua seksin suostumuksellisuudesta”, kirjoittaa Seuri.
Seurin twiittiketju antaa ehkä vastauksen siihen, miten he toimituksessa ovat perustelleet podcastin tarpeellisuuden itselleen. Sen sijaan twiittiketju ei vastaa kysymykseen: onko tämä sellaista yleishyödyllistä sisältöä, jota verovaroin on EU-lakien mukaista tuottaa?
Se, että Ylellä tekijät itse kokevat jotain tärkeäksi, ei tarkoita, että se olisi kilpailuoikeuden mukaan laillista.
Juuri siksi Sanoma teki taannoin kantelun Ylen Areenasta EU-oikeuteen. Sanoman mielestä Yle oli laajentunut laittomasti toimialoille, jotka eivät sille kuulu. Medialiitto on puolestaan kannellut Ylen verkkosisällöistä.
Toiminta on ymmärrettävää. Kun on mahdollista, ettei Ylen laillisuusvalvonta toimi omasta takaa, oikeutta pitää hakea muualta.
Hehku-podcastin tuottaja Ville Seuri itse asiassa aloittaa koko twiittiketjun määrittelemällä julkisen palvelun oman mielensä mukaan. Seurilaisessa katsannossa ei ratkaisevaa olekaan EU:n kilpailuoikeuden edellytys yleishyödyllisyydestä.
Sen sijaan Seuri ”ymmärtää” julkisen palveluun niin, että se on ”maksukykyyn katsomatta tietoa, joka tukee ihmisiä oman elämän ja yhteiskunnan toimijoina”.
No, mikä on sellaista tietoa, joka ei tue ihmistä joko hänen henkilökohtaisessa elämässään tai yhteiskunnan toimijana? Ei sellaista ole olemassakaan.
Tällä tulkinnalla siis mikä tahansa on julkista palvelua. Toki tuo ei tule yllätyksenä. Tarjolla todella on ihan mitä tahansa.
Ehkä jykevin peruste Hehku-podcastin yleishyödyllisyydelle on Seurin mainitsema ajatus suostumuksellisen seksin edistämisestä.
Ajatus lienee kutakuinkin se, että jos vain ihmiset puhuisivat seksistä avoimemmin, silloin suostumus tai ei-suostumus tulisi ilmaistua selkeämmin ja seksuaalirikokset vähenisivät. Tässä Hehku auttaa.
Täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että vaikka ajatus on kaunis, olen hieman skeptinen Hehkun seksuaalirikoksia estävän efektin koosta. Lisäksi rikosten ennaltaehkäisy kuuluu mielestäni viranomaisille eikä mediayhtiölle.
Mitä taas tulee lailliseen toimintaan, en keksi mitään niin vähän valtiolle kuuluvaan kuin sen, miten kansalaisten tulee seksuaalisuuttaan toteuttaa.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_video link=”https://youtu.be/Az8VxrGjH_8″ align=”center” css_animation=”fadeInDownBig” css=”.vc_custom_1645172060854{margin-top: 20px !important;}”][/vc_column][/vc_row]
Hyvä Verkkouutisten lukija,
Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.
(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)