X
SULJE MAINOS
Teologian tohtori ja historioitsija Ville Jalovaara vuonna 2011. LEHTIKUVA/HEIKKI SAUKKOMAA

Partisaanien terroriteoista Suomessa haluttiin vaieta

Partisaanien 1943 murhaamasta piispa Yrjö Wallinmaasta tuli marttyyri Pyhän Henrikin tapaan.

Partisaaniosasto tähyili nykyisen Laanilan ravintolan rinteellä yöllä 4. heinäkuuta 1943 Laaniojan ylittävää siltaa. Valtatie johti Ivalon kautta Petsamoon.

Ryhmän tarkoitus oli aiheuttaa Saksan ja Suomen sotilasliittoutumalle mahdollisimman suurta tuhoa. Silta miinoitettiin ja räjäytettiin. Paikalle tuli postiauto, joka pysähtyi tien katkettua. Partisaanit kävivät kimppuun konetuliasein ja räjähtein.

Hyökkäys ei kestänyt montaakaan minuuttia. Sen tunnetuin uhri oli pohjoiseen matkalla ollut Oulun tuore piispa Yrjö Wallinmaa, joka kohtasi sankarillisen kuoleman. Hän ryntäsi autosta ulos ja yritti avata takaoven päästääkseen jumissa olleita ulos. Se ei onnistunut, ja Wallinmaa sai surmansa. Osa matkustajista piiloutui auton alle, osa pääsi livahtamaan ojan pohjalle ja pakenemaan.

Seuraavaksi lähestyi viiden auton saksalaiskolonna. Tulitus vioitti äänitorven, joka jäi soimaan ja pelästytti partisaanit. Ryhmä koostui noin 40 miehen ja naisen osastosta, joka oli taivaltanut 150 kilometrin verran itärintaman takaa. Joukko poistui nopeasti kenenkään joutumatta kiinni.

Partisaanitoiminta oli venäläisille tuttua tunkeutujan heikentämistä jo Napoleonin aikoina. Suomenkin rintamaosuudella oli useita satojen tihutyöntekijöiden vahvuisia partisaanikeskuksia. Ne synnyttivät kauhua ja tuhoa käyttäessään säälimätöntä raakuutta surmaten Suomen puolella noin 200 siviiliä. Oli Suomellakin vastaavia ryhmiä, niitä kuvattiin sanalla kaukopartio.

Ja taas: saksalaisista ei mihinkään

Laaniojaa lähestyneen autokolonnan toiminta hyökkäyksen alettua kuvastaa Lapin saksalaisten miehitysjoukkojen kykyjä. Huoltokolonnan miesvahvuus oli viisi upseeria ja 110 sotilasta. Autojono kääntyi ripeästi ympäri pakosalle. Paikalle jäi viisi upseeria ja parikymmentä miestä, varsinaisesta taistelusta ei kuitenkaan ole minkäänlaisia todisteita. Vain kahdella heistä oli aseet!

Suomalaiset alkoivat koota takaa-ajojoukkoa ja pyysivät paria kymmentä saksalaista mukaan. Kahdeksan Luftwaffen miestä tuli, mutta ilman eväitä. Luutnantti Harri Willamon mukaan nämä ”olivat täysin tottumattomia marssimaan puhumattakaan metsässä liikkumiseen”. Kolme kilometriä Laanilasta itään kuljettuaan ensimmäinen heistä jo ilmoitti, ettei jaksa enää askeltakaan.

Tapahtuma kiristi liittolaistunnelmia. Pohjoista Suomea miehittäneen yli 200 000 miehen saksalaisarmeijasta oli varmaan paraatimarssijaksi vaan ei edes kesäisessä metsässä kulkijaksi (apua: hyttysiä!). Dramaattisesta pappismiehen surmasta oli opetukseksi. Lapin teillä liikkuvia autokolonnia suurennettiin ja mukaan otettiin aseistettuja sotilaita. Yksittäisiä ajoneuvoja ei päästetty vaarallisiksi osoittautuneille teille.

Vihollinen sai tunneissa ja peninkulmissa mitattuna ylivoimaisen etumatkan. Partisaanit oli koulutettu peittämään jälkensä, etenemään kesäisessä maastossa ja lepäämään näkymättömissä. Joutuivatpa jopa itse etsijät häirintähyökkäysten kohteiksi. Tekijät livahtivat rintamien taakse.

Uutisointikielto ja hyssyttely

Kuten monen muunkin onnettoman tapahtuman kyseessä ollen tappioista ei saanut sota-aikana yksityiskohtaisesti kertoa. Huonot uutiset olisivat häirinneet kansakunnan sotamoraalia. Päämajan tiedotteet lehdistön kautta suomalaisille olivat niukkasanaisia, mutta jotakin oli kerrottava, huhut olivat liki yhtä paha vihollinen kuin puna-armeija.

Kokoomuksen Aamulehti ja SDP:n Suomen Sosialidemokraatti eivät totelleet sensuurikehotusta. Ne kertoivat Wallinmaan kuolemasta jo seuraavan päivän lehdissä. Viimeksi mainittu jakoi varsin tarkkoja tietoja, joita Aftonbladet Tukholmassa heti hyödynsi.

Peittelyn epäonnistuttua Valtion tiedotuslaitos jakoi palveluksessaan olleen kirjailija Mika Waltarin ”Suomen kirkon marttyyri” –artikkelin lehdistölle. Siinä tämä viittasi keskiaikaiseen pyhimykseksi korotettuun piispa Henrikin marttyyrikuolemaan.

Partisaanien surmatyöt jäivät hävittyä sotaa seuranneen suomettuneisuuden pimentoon. Partisaanit kerskuivatkin palkkioiden toivossa omia saavutuksiaan. Tuli kuitenkin aika, jolloin siviilisurmia ei koettu enää sankaruudeksi. Tuloksia liioiteltiin ja tappioita peiteltiin. Kun tuhotöihin osallistunut Ivan Pikalov samana kesänä antautui vangiksi, hän ei myöntänyt surmanneensa pikkutyttöä ja väitti aina kohteiden olleen sotilaallisia. Pian teot vanhentuivatkin.

Liittoutuneet eivät syyllisiä yhteenkään sotarikokseen

Kahden päivän kuluttua Laanilan tapahtumista Britannian yleisradioyhtiö BBC:n suomenkielisessä lähetyksessä Lontoossa raportoi nimimerkki Abakus (kuka lienee ollut?): ”Englannissa valitetaan aina siviilihenkilöiden joutumista uhreiksi, varsinkin kun korkea kirkonmies on kyseessä, mutta täällä se todetaan välttämättömäksi nykyaikaisessa sodassa.”

Olkoonkin, että partisaanien surmaamien siviilien määrä jäi Laanilassa lopulta pieneksi, se on jäänyt kalvamaan mieliämme ja muistuttaa – tässä tapauksessa vihollisemme – suunnitelmallisesta raakuudesta siviilejä kohtaan. Tänään tuolla surmapaikalla on Piispankivi muistona menneestä.

Suuremmassa sotahistorian kuvassa ällistyttävää on kautta aikojen käytössä oleva häpeilemätön voittajien oikeus. Idän ja lännen suorittamat massiiviset terroripommitukset jatkavat oikeutustaan yhä, tänäkin päivänä. Tarina Wallinmaasta sotii tuota käytäntöä ja sen hyväksymistä vastaan.

Ville Jalovaara: Piispa Wallinmaan surma. Partisaani-isku Saariselällä 1943. SKS 2021.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt