Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen käsittelee uutuusteoksessaan suomalaisen hulluuden historiaa 1800-luvun puolivälistä 1950-luvulle.
Suomalaisen mielisairaanhoidon merkittävä virstanpylväs oli vuoden 1840 Keisarillinen asetus houruinhoidosta ja maahan perustettiin Houruinhoidon johtokunta valvomaan mielisairaanhoitoa.
Suomen ensimmäinen nykyaikainen mielisairaala perustettiin vuonna 1841 Helsinkiin, Lapinlahdelle. Aluksi sinne tuotiin potilaita ympäri maata. Ensimmäisinä vuosina hoitotulokset eivät olleet kehuttavia, vuoteen 1843 mennessä Lapinlahdessa oli ollut 87 potilasta, joista parantuneeksi oli katsottu yksi henkilö. Muutamaa vuotta myöhemmin parantuneita oli jo kahdeksan.
Lapinlahden kuuluisimpia potilaita 1800-luvulla oli kirjailija Aleksis Kivi, jolle oli diagnosoitu krooninen melankolia ja sen syyksi verenvähyys, juoppous sekä loukattu kirjailijan kunnia. Taustalla olivat Seitsemän veljestä -teoksen saamat tylyt arvostelut.
Vuosisadan lopulla perustettiin uusia mielisairaaloita, kuten Niuvanniemi Kuopioon sekä säädettiin uusi mielisairaslaki, jonka pohjalta kunnat ryhtyivät perustamaan vaivaistaloja, joissa oli mielisairasosastoja. Piirimielisairaaloita perustettiin erityisen paljon 1920-luvulla, muun muassa Seinäjoelle, Ouluun, Joutsenoon, Siilinjärvelle ja Mikkeliin.
Hoitomenetelmiä
Suomen mielisairaaloissa potilaita rauhoitettiin pakkokeinojen ja lääkkeiden lisäksi kylvyillä. Pietikäinen arvioi, että kaikissa Suomen mielisairaaloissa oli 1900-luvun alkupuolella kylpyammeita tai erilliset kylpyhuoneet. Rauhoittamisen lisäksi kylvyillä pyrittiin lisäämään ruokahalua ja tehostamaan aineenvaihduntaa.
Huomattavasti ikävämpi veteen liittyvä menetelmä oli hiostus- eli kokokäärehoito. Siinä potilaan vartalon ympärille käärittiin ensin märkä lakana ja sen päälle kuiva lakana. Tämän jälkeen hänet kiedottiin useaan vilttiin tasaisen lämmön saavuttamiseksi. Tässä liikkumattomassa tilassa, potilasta pidettiin useampi tunti. Öisin levottomia potilaita varten oli käytössä myös niin sanottu hullunarkku. Se oli korkealaitainen, ruumisarkkua muistuttava puinen sänky, jossa oli irrotettava päällysverkko.
Työterapiaa käytettiin mielisairaaloissa melko yleisesti jo 1900-luvun alussa. Työn metsissä tai pelloilla huomattiin rauhoittavan erityisesti levottomia miespotilaita. Naispotilaat puolestaan olivat tekstiilitöissä, he ompelivat pukuja ja alusvaatteita sekä potilaille että mieshoitajille.
Fyysinen työ auttoi joitakin potilaita niin paljon, että lääkkeiden käyttöä voitiin vähentää. Potilaat olivat myös halpaa työvoimaa sairaaloille, palkaksihan riitti kahvi ja tupakka.
1930-luvun puolivälistä lähtien mielisairaaloissa otettiin käyttöön uusia hoitomenetelmiä, joista tunnetuimmat olivat sokkihoitoja.
Kardiatsoli-kouristushoidossa potilaalle annettiin pistoksena lääkettä, jonka tuloksena hän sai vajaan minuutin kestävän rajun kouristuskohtauksen ja menetti lopulta tajuntansa. Kouristusten arveltiin vähentävän skitsofrenian oireita ja hoitomuoto oli käytössä 1950-luvulle saakka.
Insuliinisokki-hoidossa potilas vaivutettiin insuliinipistoksella koomaan kymmeniä kertoja 6–10 viikon aikana. Potilasta pidettiin koomassa tunnin tai puolentoista ajan. Hoidoilla oli ainakin lyhytaikaista vaikutusta, potilaat olivat rauhallisempia niin käytökseltään kuin ajatuksiltaankin.
Sähkösokkihoidossa saatiin aikaan vajaa minuutin mittainen kouristus ja hoito oli Pietikäisen mukaan joillekin potilaille erittäin hyödyllinen. Lisäksi sähkösokkia käytettiin myös kurinpidollisiin tarkoituksiin.
Sokkihoidot tuottivat tuloksia, mutta eivät olleet täysin vaarattomia, sillä toukokuuhun 1951 mennessä Suomen 22 mielisairaalassa oli kaikkiin käytössä olleisiin sokkihoitoihin kuollut yhteensä 29 potilasta.
Sterilisaatiolaki
Valtioneuvosto asetti vuonna 1926 komitean laatimaan selvitystä ”vajakelpoisten” steriloimista koskevasta laista. Komitea toi esille tilastotietoja, joiden mukaan yhteiskunnassa ilmeni rodullista huononemista, mikä näkyi mielisairauksien kaltaisten ongelmien yleistymisenä. Komitean loppuraportissa todettiin, että yhteiskunnan velvollisuutena oli poistaa väestöstä perintötekijöiltään huonoksi havaittu ihmisaines.
Vuonna 1935 sterilisaatiolaki hyväksyttiin eduskunnassa. Lain ensimmäisen pykälän mukaan tylsämielinen, vähämielinen ja mielisairas voitiin määrätä steriloitavaksi, jos epäiltiin sairauden periytyvän hänen jälkeläisiinsä. Komitean työ näkyi jo aiemmin, sillä vuoden 1929 avioliittolaissa mielisairaus ja vajaamielisyys katsottiin avioitumisen esteeksi.
Sterilisaatiolakia uudistettiin vuonna 1950 ja se oli voimassa vuoteen 1970. Uusi laki kasvatti pakkosteriloinnin kohteeksi joutuvien mielisairaiden joukkoa. Lainsäädännön tehostuminen näkyi tilastoissa, sterilointien huippukausi oli vuosina 1956–1963. Pietikäisen mukaan vuosina 1935–1970 steriloitiin yhteensä 54[nbsp]128 ihmistä, heistä noin 11[nbsp]000 eugeenisista tai sosiaalisista syistä.
Petteri Pietikäinen: Kipeät sielut. Hulluuden historia Suomessa. 424 sivua. Gaudeamus Oy.
JARKKO KEMPPI
