Paroni James Rothschildin kerrotaan ihastuneen eräästä Gioachino Rossinin (1792-1868) liki 40:stä säveltämästä oopperasta niin suuresti, että hän lähetti säveltäjälle suuren korillisen valikoituja viinirypäleitä maatilaltaan. ”Kiitoksia paljon erinomaisista rypäleistänne…”, Rossini vastasi kirjeessään paronille lisäten: ”mutta en yleensä nauti viiniäni pillereinä”. Tämän seurauksena Rossini sai paluupostissa laatikollisen Lafite Rothschild –viiniä.
Koska tarina on hyvä, sen täytynee olla totta. Tämän ja monen yhtä uskottavan anekdootin kertoo sellisti ja muun muassa Kuhmon Kamarimusiikkijuhlien perustaja Seppo Kimanen musiikkipitoisessa kaskukirjassaan. Osa jutuista on hänen omiaan, suurimman osan niistä Kimanen onnistuu kuitenkin panemaan musiikkielämän tunnettujen tekijöiden sanomiksi.
Kirjan otsikko Iltanuotistolla viittaa muusikkojen illanviettoon, kun esiintyminen on viety loppuun, ja on karonkan, hauskanpidon ja valvomisen aika. Yleensä nuo hetket sujuvat rentoutuneessa olotilassa, esiintymisen jännitys on loitontunut ja iloinen sanailu saanut vallan.
Sanan säilä käy joskus myös armottomana, kun kaikki eivät ole kavereita keskenään. Yksi musiikkiin liittyvä ammattikunta on kriitikkojen joukko, jotka haluamattaan tai sitten tositarkoituksella tulevat loukanneeksi kohteittensa mielenrauhaa, jopa uraa. Tämänkin kaskukokoelman perusteella voi todeta, ettei ole ihme, jos kriitikot itse kokevat olevansa joko hetkittäin tai liki aina peljättyjä ja halveksuttuja piruja.
Kriitikot ilon pilaajina
Jostakin selittämättömästä syystä osasta taidekriitikoita on kehittynyt hetkittäisiä julmureita. Kuka yleensä on antanut joillekin vallan jakaa pisteliäitä solvauksia – taiteita mielenkiinnolla seuraava yleisö tietenkin. Jo ammoisista ajoista lähtien kansalaiset ovat innolla täyttäneet torit, kun luvassa on näyttävä mestaus. Yksi heistä oli ajanlaskumme alussa Golgata Olga, jonka väitetään heittäneen sen ensimmäisen kiven. Kyse ei silloin ollut kuitenkaan musiikista.
Kimanen kertoo kokoelmassaan esimerkkejä kriitikoiden teräväkielisyydestä, ja miten tuota ammattikuntaa halveksien pelättiin. Kuuluisan Helsingin Sanomien Seppo Heikinheimon hän jättää rauhaan, mutta Uuden Suomen Seppo Nummi saa kunnian esiintyä ilkeilyn taitajana. Hän oli sujuvasanainen kirjoittaja ja suusanallisessa kanssakäymisessä notkean nopea.
Erään laulajattaren konsertista Seppo Nummi oli kirjoittanut niin väheksyvän arvion, että laulajatar riensi Nummen luokse esittääkseen henkilökohtaisen halveksuntansa tämän kritiikkiä kohtaan. Siihenpä Nummi osasi salaman nopeasti sivaltaa: ”Miksi ette toimi sivistyneesti ja hauku selän takana?”
Mestariurkuri Tauno Äikää oli kultivoitunut ja pidättyväinen mies käytökseltään, mutta muusikkojen laajalti pelkäämästä ja inhoamasta kriitikosta hän lausahti: ”Hänet on Luoja luonut meidän syntiemme tähden.” Jean Sibeliuksen kerrotaan tuumanneen: ”Koskaan kriitikolle ei ole pystytetty patsasta.”
Moni juttu kuljeksii monen nimissä
Ongelma on, kuka minkäkin jutun on pannut alulle. Esimerkiksi tarina kapellimestari Erik Cronvallista nauttimassa Lindströmin pihviä Naantalin kasinolla ei tarkistusteni mukaan pidä Cronvallin suhteen paikkaansa. Hänen väitetään löytäneen jauhelihan seasta koppakuoriaisen, siirtäneen sen lautasen reunalle ja aterioituaan – kuin mitään ei olisi tapahtunut – jättäneen tarjoilijalle lapun: ”Söin pihvin, jätin Lindströmin”.
Huomattava osa musiikkipiireissä liikkuvista tarinoista on syytä olla nimeämättä. Jonkin mestarihahmon sanomaksi repliikki saa kuitenkin huomattavaa lisäarvoa. Toisaalta kukaan oopperan aito ystävä ei varmaankaan haluaisi vastuulleen taiteenlajia vähättelevää lausahdusta: ”Ooppera on ainoa paikka, missä kuolettavan tikariniskun saatuaan mies alkaa laulaa”.
Myös huomautus, jonka alkuperäistä esittäjää ei ole määritelty, kuuluu: ”Jokaisen menestyneen muusikon takana on hämmästynyt puoliso.” Tämä juttu liikkuu laaja-alaisesti koskien kaikkia yhteiskunnan osa-alueita määreillä ”menestynyt mies” ja ”vaimo”.
Hiljaisuus on tärkeä osa musiikkia. Olipa kyse pulisevasta tai yskivästä yleisöstä, mikään ei rassaa esittäjää niin kuin häiriötekijät. Petri Tuomi-Nikula on todennut kokoelman tekijälle, että konsertin suloisin hetki on äänettömyys viimeisten sävelten ja aplodien välissä.
Musiikin säveltäminen, esittäminen ja kuulemisen ymmärtäminen ovat niin herkkiä asioita, että niiden parissa aikaansa viettävät sortuvat tärkeilevään haudanvakavuuteen. Siksi hauska leikkisyys ja pyhien ajatuslukkojen murtaminen tuottaa vapauttavaa iloa.
Liian vakavaa vai onko sittenkään?
Kimasen kokoelman seuraavaa, täydentävää laitosta ajatellen on suotavaa kertoa pari omassa muistissa harhailevaa tarinaa. Yhden niistä aihe on kapellimestari Jussi Jalas, Jean Sibeliuksen vävypoika. Muuan tuttu orkesterimuusikko arvuutteli kanssani, miten hän kuvailisi kotiväelleen tapaamistaan Jalaksen kanssa: ”Kertoisinko, että tervehdin jalasta kädestä vai kädestä jalasta”? Mutta tuohan oli suoranainen puujalkavitsi.
Tunnettu radioääni, toimittaja Markus Similä, kapellimestari Martti Similän poika, teki muinoin radiodokumentin nuoresta Okko Kamusta. Tämä oli voitettuaan Herbert von Karajan –kapellimestarikilpailun ponnahtanut maailmalla kysytyksi kuuluisuudeksi. Dokumentin eräässä kohtauksessa Kamu on juuri siirtymissä konserttitalon lämpiöstä estradille ja katsahtaa vielä peiliin. Similä kysyy juhlallisesti: ”Herra kapellimestari, viimeiset ajatukset ennen astumistanne yleisön eteen?” Tuohon Kamu tyylilleen arkisesti: ”Tarkistan, että sepalus on kiinni.”
Seppo Kimanen: Iltanuotistolla. Teos 2021.
